perjantai 30. joulukuuta 2011

Mitä jos ei tiedä mitä haluaa

tai haluaakin kaikki. Ja jos on tyytyväinen tähän elämään nyt just, vaikka ei mistään mitään tiedäkään ja vaikka mitään ei juuri nyt tässä olisikaan.

Tätä leijumista on ollut kohta kuukauden tässä ja mitään ei tapahdu. Eikä se tietenkään haittaakaan. Pääasiahan on, että on hyvä olla. Vaikkakin tulee ajoittain niitä synkkiäkin hetkiä, jolloin miettii, että hittojen hitto. Että eikö tosiaan ketään ole minulle tarkoitettu. Enkä jaksaisi yhtään enää odottaa, haluan jotain tapahtuvan nyt, heti.

Viime yönä jokin taas valvotti minua. Joten kun en muuta keksinyt ketä häiritä typerillä jutuillani, yöllä. Katselin leffaa. Siinäkin rakkaus otti ja petti. Istuin sitten keskellä sänkyä, peittojen alla, katselin elokuvaa ja olin pettynyt kaikkiin maailman miehiin, heidän saamattomuuteen ja typeryyteen. Syyttelin heitä hetkisen kaikista maailman ongelmista, siihen olinkin aamuyöllä nukahtanutkin. Aamulla silmät sikkuralla minua nauratti ja väsytti.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Aatonaattona

Tavarat on pakattu. Kiireinen ja ihmistäyteinen viikko vietetty. Huomenna aamusta matka kotikotiin, sinne missä kaikki rakkaat jo ovat. Lahjat hankittu, pakattukin.  Hyvä mieli, hymy on edelleenkin läsnä. Jotenkin olen hyvilläni ja rauhassa, vaikka luulenkin ettei se yksi pieni joululahja toive toteudu. Ei se haittaa. Joskus myöhemmin sitten, on kumminkin tunne hyvästä olemassa. Minä uskon ja toivon niin.


Minä toivon rakkautta sinulle ja minulle, ihan kaikille.
Toivon kauneimpia ja parhaimpia lahjoja joka ikiselle.
Rauhaa ja hälinää, hyviä hetkiä.
Kaunista joulua!

tiistai 20. joulukuuta 2011

sokeria suolalla, niinhän se vain menee..

Voiko enää hyvempi olo olla. Tyttö joka istuu ikkuna ääressä, juo pahvikupista aamulenkillä haettua kahvia, syö mandariinia ja miettii elämän hyviä asioita. Kuten joulua, sitä, että näen kohta rakkaat. Kuten sitä, ettei niitä kaikkia lahjoja ole vieläkään hankittu, mutta ei se haittaa. Sitä, että kohta pitäisi lähteä tenttiin, jonka tiedän selvittäväni hyvin. Sitä, että tässä maailmassa on paljon, paljon hyviä ihmisiä, sellaisia jotka saavat minut nauramaan ja hymyilemään. Sitä, että minä olen nukkunut, nukkunut kerrankin monta yötä hyvin ja pitkään. Sitä, että minä hymyilen ja en oikeastaan kenenkään toisen takia, vaan ihan itseni.

Ja nyt se sama tyttö istuu illalla saman ikkunan ääressä, kuuntelee musiikkia ja mieltä vaivaa pieni huoli toisesta.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kunnon kaveri

Kerran yksi mies sanoi, että olen kunnon kaveri. Enkä minä halunnut olla.

Kunnon kaverina käskin tänään ystäväistäni ottamaan itseään niskasta kiinni ja laittamaan viestiä sille tytölle, jonka oli tavannut pari iltaa sitten junassa. Koska sitten on turha itkeä, ettei mitään tapahdu, jos ei mitään tee.

Kunnon kaverina kerroin myös toiselle ystäväiselle, että hänen suhteensa on omituinen, mutta jos hänelle se sopii, mikäs siinä. Toki tiedän etten minä ole mikään suhde-expertti, mutta minua huolestuttaa hänen sydämensä.

Kunnon kaverina tarjosin tänään kaveripojalle kunnon pläjäyksen omituista elokuvaa ja krapulapitsaa. Paasasin viinan vaaroista ja nauroin hänen hölmöilyille.

Kunnon kaverina lupasin parhaan ystäväni tehdä, niinkuin hänen on hyvä tehdä. Minä en ainakaan moralisoi. Toivon hänelle vain parasta ikinä. Kun tämä elämä ei niin helppoa ole koskaan.

Ja vaikka siellä pysäkillä seisoessani, kiroillessani sitä kunnon kaveria. Mietin, että olenhan minä, jos en muuta niin ainakin se, kunnon kaveri.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

hyvä olo

Liekö tämä joku tarttuva kansantauti, mutta minuakin vaivaa järjetön kiire, väsymys ja hyvä olo. Tuntuu, että ihan kaikki kasaantuu nyt tähän pariin viikkoon, enkä henno oikein mitään jättää pois. Siis tarkoitan lähinnä ihmisiä. Työt on tottakai hoidettava ja opiskelu. Kummassakin on nyt juuri härdelli päällä, ainakin tuntuu siltä.
Mutta ihmisistä, kovin moni ihana on ottanut yhteyttä ja ehdotellu näkemisiä, enkä minä halua jättää niitä nyt väliin. En, vaikka kuinka väsyttää. Minusta tuntuu nyt jotenkin super sosiaaliselta. En tiedä johtuuko se tästä joulustakin, vai mistä. Mutta minä, maailman huonoin yhteydenpitäjä, olen viime päivinä ryhdistäytynyt. Ja mitä luultavammin, he, minun ihmiseni, ajattelevat, että tyttö on sekaisin.
Super puuskassani olen myös yrittänyt valmistautua tentteihin ja hoitanut jouluostoksia. Tentteihin valmistautuminen tarkoittaa kirjojen kanssa nukkumista. Tämä opiskelumetodi on otettu käyttöön jo teini-iässä, enkä voi sanoa, että tämä olisi se paras keino takoa päähän asiaa, mutta tällä mennään, edelleenkin.

Kiireistä, härdelleistä ja tulevista tenteistä huolimatta, minua hymyilyttää, on vain hyvä olo. Ja minä sain kukan, punaisen kukan, jolle riittää rakkaus ja muutama tippa vettä kerran viikossa. Jouluna minut kuulemma palkitaan kirkkaan punaisin suurin kukkasin, että eihän tässä voi kun rakastaa sitten.

maanantai 12. joulukuuta 2011

vähän ehkä väsymystä ilmoilla

Ai miten niin tämä tyttö on väsynyt. Tulin just töistä kotiin ja menin hakemaan pyykit kuivurista. Siinä viikkaillessani tovin, aloin miettimään, että hmmmm..Asuuko mun kans joku mies, koska olin viikannut omaan koriini kasan miesten paitoja ja housuja.  Hmmmm. Joo, ei asu. Viikkasin sitten naapurinpojan vaatteet siinä sivussa kun omanikin. Vähänkö nauratti. Onneksi poikaakin nauratti.

Töissä sain armaat työtoverit vaikeroimaan tuskasta, koska lauloin koko päivän jotain biisiä, joka siis menee näin "Näiden tähtien alla, sua odottamalla, mä kulutan aikaani uskoen, että rakkaus on laava...tittidiii..." Yks työkavereista kävi kysyyn varovasti, että oonko rakastunut kun noin hempeitä laulan. No en ole, en edes ihastunut mutta huomennahan voin jo ollakin...

Jotenkin on ollut kuitenkin ihan hyvä fiilis koko päivän tänään. Vaikka ne muutamat kaverit ovat harmittavia. Ja olen jotenkin superväsynyt. Ja kaikki joululahjat on edelleen ostamatta, eikä sitä mun omaa joululahjatoivetta ole vissiin kuultu, paitsi että onhan tässä pari viikkoa aikaa vielä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Jos on hyviä niin on ikäviäkin ihmisiä ympärilläsi

Joskus sitä miettii omaa luottamuspulaansa ihmisiin, että olenko välillä liian skeptinen ihmisten suhteen. Vaikka sitä kuitenkin haluaisi aina uskoa hyvään ja siihen, etteivät ihmiset tahtoisi tahallaan pahoittaa toisen mieltä, niin liian usein tulee vastaan niitä, jotka ovat pahoin aikein edessäsi. Haluaisin uskoa siihenkin, että jokainen arvostaisi toisen omaa, kunnioittaisi toista, toisen yksityisyyttä ja sitä ettei kaikkea halua jakaa kaikkien kanssa. Ei minulla ole mitään suuria salaisuuksia olemassa, mutta on vain muutamia asioita, kuten esim. tämä blogi, jonka haluan pitää vain itselläni ( ja siis blogin myös teillä tuntemattomilla). En siis ole valmis jakamaan tätä kenenkään muun kuin tuntemattomien kanssa. Pidän siitä, että voin kirjoittaa tunnoistani ns. anonyyminä. Vaikka en sano, ettenkö joskus jotain lähimpääni päästäisi näitäkin lukemaan. Kun ei täällä mitään salaisuuksia ole, omia mietintöjä, jotka ne lähimmät kyllä jo tietääkin.

Minun elämässäni on niitä todellisia ystäviä muutama, jotka suurin piirtein tietävät minusta kaiken. Ja joihin luotan kaiken keskellä eniten. Ja tietenkin perhe, heihin on täysi luottamus. He seisovat vieressäni ja takanani kaikessa ja minä heidän.

Ja sitten on niitä kavereita, jotka ovat hyviä ihmisiä. Jotka tosiaan toivovat minulle hyvää ja minä heille. Kunnioitus on molemmin puolista, vaikka en heitä ihan lähimpiini laskekaan. Ja eihän kaikkien tarvi ollakaan lähimpiä. Riittää, että hyviä tyyppejä on ympärilläsi kuitenkin. Viihdyn heidän kanssaan ja mitä todennäköisemmin he minun seurassani. Mutta heille en lähtisi ihan kaikissa asioissani avautumaan.

Mutta sitten ovat ne ihmiset, joita valitettavasti löytyy myös minun läheltäni. Joiden kanssa olen kaveri, mutta aina välillä mietin, että miksi. Koska tuntuu, että he haluavat vain pahaa. Nytkin valitettavasti taas huomasin, että hinnalla millä hyvänsä sinusta revitään kaikki irti. Sinua ei kunnioiteta, sinun asioitasi tongitaan ja mitä todennäköisemmin levitellään sitten eteenpäinkin. Ja missään tapauksessa sinulta ei kysytä suoraan, että onko asiat näin ja haittaako sinua, jos teen näin.
Minä en oikein ymmärrä, mitä ihminen saa siitä, että pitää tunkeutua ihmisen elämään, saada tietää asioista, jotka eivät heille kuuluu ja olla pahansuopaisia. Onko se kateutta vai mitä, sitä en tiedä. Mutta, sen voin sanoa, että minulle ei ole mitään sellaista, mistä kannattaa olla kateellinen ja mitä jokainen ei voisi itselleen saada. Minä olen ihan tavallinen tyttö, jota nyt harmittaa juuri ne muutama ihminen, jotka olen mennyt päästämään ihan liian lähelle. Joihin olen edes vähän luottanut ja luullut, että kunnioitus olisi molemmin puolista, mutta näin vain ei ollutkaan.
Joskus vain kannattaisi luottaa siihen tunteeseen mikä sanoo, ettei joku ole sinun ihminen, ei vaikka kuinka haluat hyvään uskoakkin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Minne ne lumet menneet on

Hetken se näytti siltä, että se talvi olisi tullut tänne. Salaa minun matkani aikana. Lentokenttä oli ihan luminen. Taksimies vakuutti, että lunta oli ollut jo kaksi päivää. Että ehkä se tuli tänne pysyvästi. Ei tämän lapsen riemua kauan kestänyt. Vettä sataa ja on mustaa. Toki ei tämäkään minua haittaa. En jaksa säästä valittaa, sille kun ei voi mitään. Mutta silti, olen pieni talven tyttö ja rakasta talvea. Joten sitä odotan.

Oikeastaan olen juuri nyt tyytyväinen tähän hetkeen. Kupissani on teetä, kaveripoika oli leiponut minulle pussillisen pipareita, koska pidän niistä. Minusta on ihanaa kun ihmiset ovat niin ihania ympärilläni. Hän jopa oli ostanut muotit ihan sen takia, että leipoo minulle.  Minä itse rakastan ilahduttaa ystäviäni pienin teoin ja olen ihan ihastuksissani, kun joku tekee minullekin niin.

Toinen ystäväiseni linkitti minulle biisin, joka kuvaa outoja pieniäsuuria tyttöjä jotka pitävät talvesta.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Hyvää yötä ja huomenta

En tiedä mikä siinä on, mutta on jotenkin iltaisin tai no öisin mukavampaa mennä nukkumaan kun on jollekulle muulle ihmiselle toivottanut hyvää yötä ja joku on toivottanut sinulle. Tulee melkein tunne, että hei, en olekaan ihan yksin ja mieli on parempi. Harvoin tällaisella sinkulla on ketään siinä vieressä toivottamassa kauniita unia, mutta onneksi on olemassa niitä ystäviä ja läheisiä, jotka ovat joko puhelimen tai vaikka jonkun muun mesen, fb.n tai no minkä vaan kautta olemassa sinulle.
Ja mikä on mukavampaa kuin herätä siihen, että ystävä vaikka soittaa ja toivottaa hyvää huomenta ja sanoo, voitko siirtää nätin peppusi tänne alaovelle avaamaan oven. Se on sitä ystävyyttä, jolloin ei voi olla edes vihainen, että klo on just ennen kasia lauantaiaamuna, tekis mieli nukkua ja olokaan ei ole edellisillan juhlinnan jälkeen ehkä kaikkein mainioin. Mutta kaiken saa anteeki sillä, että tuo tullessaan suklaata ja vielä vie toisen syömäänkin.
Joskus nämä päivät vain ovat hyviä, vaikka välillä tuntuu, että mikään ei ikinä onnistu.

Ja koska huomenna saan siivet, olen fiilistellyt tätä päivää Amelie-leffan soundtrackilla.


torstai 1. joulukuuta 2011

En tiedä mistä johtuu, mutta tuntuu taas siltä kuin olisin menettänyt jonkun, jota en edes tiennyt olevan minussa. Tuntuu vain ihan kun joku palanen minusta olisi taas huokaissut syvään, kohauttanut hartoita ja antanut periksi. Periksi olla toivomatta mitään. Vaikka asiat ovat kuitenkin ihan hyvin.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ajattelin olla ajoissa ja toivoa nyt jo

Huomenna se alkaa, nimittäin joulukuu. Kalenteri on hankittu ja joka ikinen päivä odotan sitä aattoa, ihan varmasti. Silloin olen siellä missä ovat kaikki rakkaat. Paitsi se yksi, se tuntematon. Ja vaikka kaipaan sitä kainaloa, sitä joka olisi iloinen minusta ja joka jaksaisi rakastaa minua, olen ihan tyytyväinen näinkin. Jotenkin tuntuu, ettei se kaipaaminen auta nyt mitään. Toki minä kaipaan ja haluan, mutta ajattelin kuitenkin, että parempi iloita niistä ketkä ovat lähellä, kuin miettiä sitä jota ei ole.

Olen miettinyt kyllä sitäkin taas, että jospa se onkin tarkoitus minun olla yksi. Mistä sen tietää. Niin en sanoisi, että elämäni olisi sen takia huonoa, ettei minua kukaan rakastaisi sillä lailla, kun parit toisiaan rakastavat. Mutta olisi se elämä siltikin jollain tavalla yksinäisempää. Toki minulla on paljon hyviä ja eri tavalla rakastavia ihmisiä tässä ympärilläni, joten varmasti pärjään näinkin. Mutta siltikin, toivon joululahjaksi sitä sellaista rakkautta.
Itseasiassa minulla on vain kaksi lahjatoivetta olemassa. Toinen on niinkin maallinen kuin muutama iso lusikka ja toinen sitten se vähän isompi juttu, se rakkausihminen.  Tiedän kyllä, että kumpiakin ilman pärjään. Keitot voin syödä edelleenkin niillä pienillä lusikoilla ja rakkaita ihmisiäkin on jo olemassa, mutta siltikin, se oma rakas voisi olla vaihteeksi mukavakin asia.
Selviän siis hengissä kyllä, jos näitä toiveita ei kuulla. Mutta silti rakas Joulupukki, tässä olisi minun toiveeni.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Se mikä eilen alkoi, jatkuu tänään. Vaikka aamun lenkillä tuntui hyvältä ja tuuli selvitti ajatuksia. Oli tämä päivä ihan liian paljon täynnä ikäviä asioita. Tuntui ettei kenelläkään ollut hyviä asioita tänään olemassa.


Tämän päivän pelastaja on Apulannan Pihtiote.


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vaikka tiedän olevani ihan hyvä, ainutlaatuinen, tuntemisen ja jopa rakastamisen arvoinen ihminen. Ja tiedän kelpaavani joillekin ihmisille juuri tälläisena mitä olen. Niin hetki väärän ihmisen kanssa, olen itkukurkussa. Ja on tunne, että en todellakaan kelpaa mihinkään enkä kenellekkään.

Kiukkupäivä

Ihan mukava viikonloppu takanapäin, vaikka tänään tuntuukin, että en pidä mistään tai kenestäkään. Kaikista vähiten itsestäni.
Mietin tuolla kun seisoin sateessa pysäkillä, että mitä hittoa teen täällä. Mikä hitto sai minut tänne tulemaan ja miksi muka pidän tästä paikasta. Inhosin seisoa siinä pysäkillä, läpimärkänä. Inhosin jokaista niitä hemmetin ihmistä, jotka seisoi siinä minun kanssani. Harmia lisäsi kaveri, joka ei pitänyt lupaustansa. Sen takia asiat menevät nyt niin kovin mutkikkaiksi. Inhoan säätämistä. Inhoan huonoja selityksiä, joista kuultaa läpi se, ettei toinen vain viitsinyt, eikä välittänyt pitää sanaansa, vaikka lupasikin. Eniten harmittaa se, että minä olen liian kiltti, liian hyvä uskoinen ja ajattelen, että tällä kertaa se pitää lupauksensa. Ja joka hemmetin kerta, se olen minä joka vain petyn. Ja taas vannon, etten enää ikinä usko häntä, enkä tee mitään hänen varaansa. En vaikka lupaisi sen seitsemän hyvää ja kaunista. Mutta tiedän, aina haluan uskoa siihen hyvään, että meissä olisi se jokaisessa, edes pienesti. Ja kun taas kiroan tyhmyyttäni. Tiedän, että itseäni saan syyttää.

Viikonloppuna tapahtui muuten kaikkea kivaa. Tapasin ystäviä, vietin kavereiden kanssa pienetjoulut. Löysin tästä läheltäni tosi mukavan baarinkin. Pidin siitä paljon, ehkä eksyn sinne uudestaankin, joskus. Ja kiukuissani siivosin koko kodin, kanavoin sitä pahaa mieltäni imuroimiseen. Jokaikisen nurkan varmasti kolistelin raivolla, jos ne pölyt eivät imuriin menneet, ainakin ne juoksivat karkuun naapuriin oven alta. Joskus vain pieni siivoraivoaminen puhdistaa, sekä kodin että mielen. Nyt on jo parempi mieli ja siisti kotikin.

torstai 24. marraskuuta 2011

Kylmä kahvi kaunistaa

Eikö niin?!?! Olen pikkuhiljaa tulossa kahvi addiktiksi. Nyt jo menee alas kylmä kahvi. Mutta vielä en kuitenkaan hanki kotiin kahvinkeitinsä, siihen tilaan en kyllä itseäni päästä.  Vääjäämättä joka toinen kerta unohdan juoda kahvini lämpimänä, ja sitten huomaan hörppiväni sitä kylmänä. Eikä se edes ole pahaa, useimmiten. Muistan jostakin mummon sanomana, että kylmä kahvi kaunistaa, joten, ei tämä huono asia voi olla.

Minä olen ihan fiiliksissä ja hymyssä koko tyttö. Odotan tulevaa reissua niin kovasti. Näen yhden ystävän pitkästä pitkästä aikaan ja pääsen hengailemaan Pariisiin. Joskus unelma oli päästä opiskelemaan Paris-Sorbonnen yliopistoon. Mutta ikinä tieni ei sinne vienyt, ja nyt ehkä olen liian vanha siihen. Nyt kun ehkä taas olisin valmis lähtemään jonnekin. Mutta kuitenkin, yksi unelma toteutuu. Pääsen sinne minne olen aina halunnut. Nyt ei enää tarvitse lukea mummin isoja kirjoja vuodelta 74 Pariisista ja unelmoida.

Muutenkin luulen, että loppuvuosi on ihan hyvää aikaa. Saan opiskeluissani ison rupeaman valmiiksi, muutama tentti på svenska ja muutama suuri nörttitehtävä tehdä ja voin ottaa joulun ajan ihan rennosti. Vaikka paljon on vielä tehtävää, niin puolivälin etappi on kohta ohitettu. Ehkä minusta joskus tulee valmista tässä projektissa. Vaikka joskus näyttää ettei minusta tule valmista missään, mutta pääasia on että opin,  uusia asioita maailmasta, itsestäni ja muista.




p.s. olen näköjään onnistuneesti hukannut blogilistani sivun laidasta kun muutin ulkonäköä..pitää tutkia asiaa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Hyvät hetket tekevät huonot hetket helpommiksi kestää

Paras ystävä on ihastunut. Voi vaaleanpunaiset sydänlasit, rauhaton mieli ja ikihymy. Ihanaahan se on. Vaikka pakkohan se on myöntää, että se kirpaisee, kuitenkin. Minä en ole ihastunut sitten, no Asterixin maihinnousun. Tosin luulen ettei minusta siihen enää edes olekkaan. En vain jaksa enää pettyä ja särkyä.

Toinen läheinen ihana ystävä sai juuri vauvansa kotiin, pitkä ja hankala odotus palkittiin kauniisti. Onnellinen olen heistä. Mutta saahan tämäkin silti kirpaista, koska sitä se nyt tekee kuitenkin. Ihmiselle joka ei tiennyt edes haluavansa lapsia, on iskenut vähän vauvakuume.

Maailman paras poikakaveripoika soitti ja kysyi, että enkö jo tule takaisin. On ikävä. Minullakin on heitä, mutta en minä mene takaisin. Mutta lupasin mennä katsomaan heidän uutta vauvaa kun se syntyy.

Ja vaikka välillä ikävä painaa, asiat mietityttävät, on kurja olo ja itkettää, on kuitenkin minun on ihan hyvä olla, onhan minulle sentään onnellisia ja ihania ihmisiä ympärilläni.



sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Kräähhhhhh....

Miten se menikään, jos ei onnea rakkaudessa, onnea töissä. No ei oo tänään onnea töissä (uskon siihen rakkauteen nyt sitten), tein jotain hassua, jota korjaillessa meni koko iltapäivä melkoisen nätisti. Onneksi yhdellä työtoverilla ei ollut parempaa tekemistä, niin auttoi minua. Olisin toki sen yksinkin saanut, mutta toisen kanssa se oli nopeampaa. Onneksi osaan kuitenkin korjata ja ottaa opikseni epäonniset hommani. Sehän se tämän homman juju kait onkin. Haastavuus, mahdollisuus korjata ja jopa epäonnistua, jotta voisin taas ehjäytyä.

Huomenna on muuten, joskus aikaisemmin kirjoittamani, vihreiden sydänpipareiden ja treffienpäivä. Odotan jo niin kovasti pojan tapaamista. Edellisestä kerrasta kun tuntuu olevan ikuisuus. Mutta sellaista se on, nämä pitkät matkat. Mutta kai se on niin, että hyvää kannattaa aina odottaa.

Tänään ei oo muutenkaan ollut minun päiväni. Ei sitten millään. Ihan turhan vaikeaksi olen taas vaihteeksi kaikki asiat saanut, mutta ehkä se on aika mikä jälleen korjaa minua että muita. Ja minä opin olemaan päivä päivältä enemmän.
Ja jos saa toivoa, niin voisiko, voisiko joskus asiat mennä niinkuin niiden pitääkin. Junat kulkis ajallaa, lentokoneen lentäis ajallaan, minun pienet jutut onnistuisi ja kaikkia ihania ihmisiä kohtais onni.

Ja ensi viikko, se on hyvä viikko, eikö vain. Kaikille!

lauantai 19. marraskuuta 2011

sijaistoiminta

Siinä olen näköjään hyvä, tekemään jotain muuta kuin mitä pitäisi, mikä olisi hyväksi ja mikä johtaisi johonkin, tai tekemään jotain mikä saisi ajatukset hallintaan . Minua pelottaa pysähtyä, joten olen liikenteessä. Pysähdyksissä mietin koko ajan ihmistä päässäni.  Eikä minun pitäisi miettiä, tai pitäisi, tai en hitto tiedä mitä tässä pitää ja ei pidä. Totta on, että minä haluan, mutta mitä se auttaa kun mitään järkeä en saa mihinkään. Miten se voikin olla, että eka on että jee ja sitten että mitä hittoa.

Eilinen sijaistoiminta oli poikien kanssa urheilemista ja saunailta. Aamun naureskelin heille, niillä oli yön pimeinä tunteina sykkinyt taas fiksuus. Mutta ihania he siltikin ovat. Yksi toi minut kotiin, hän on yksi parhaista tyypeitä. Hän huolehtii minustakin, vaikka ei tarvitsisi. Tänään tosin tarvitsin hetken juttelua, märehtimistä ja sen, että joku saattoi minut ovelle asti kun tuntui vain niin yksinäiseltä tämä hetki.

Mutta vaikka istun leffassa, vaikka käyn lenkillä, vaikka teen töitä ja vaikka olen ystävien kanssa, tulee hetki, jona ne ajatukset hiipivät päähäni ja sitten en hetkeen kuule enkä näe mitään kun mietin ihmisiä, ihmistä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

sanavaras

Minä pidän kirjakaupoista, kirjastoista ja divareista. Voisin maleksia niissä ikuisuuden. Lukea kirjojen kansia, sisältä otteita. Hengailla niiden seurassa. Toisten samanlaisten. Tänään kävin varkaissa, sanavarkaissa. Otin mukaani muutaman hyvän lauseen, jotka vain sattuivat osuvasti kuvastamaan tätä omaa hullunkurista ajatusmaailmaani.

Näin se sanavarkaus meni, ei ehkä tarkalleen mutta tälläisena se jäi mieleen.

"Tee oma osuutesi yhteiskunnan hyväksi äläkä kiinnitä huomiota sisälläsi asuviin hämäriin haluihin. Opettele valvomaan päivisin, hanki vakituinen työpaikka ja pysy aktiivisena. Himon yltyessä hengitä syvään ja katso vaikka tv.stä jotain."

Jotenkin en tiedä, että nauranko näitä sanoja vai irvistelisinkö niille, kun ne kirpaisevatkin tavallaan. Ne kun vain sattuivat minulle juuri kun yritän olla ottamatta huomiotta sisälläni oleviin asioihin, niihin hämäriin haluihin. Koska ne tuntuvat hankalilta. Ne tuntuvat minulta, mutta tuntuu ettei minulla ole juuri nyt kykyä tehdä niille mitään. Koska en oikein tiedä mitä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Siinä

sinä seisoit. Pitkänä ja kauniina. Tulin eteesi, varvistin, painoin huuleni poskellesi ja kuiskasin "Taidan pitää sinusta, pitää paljonkin. Siinä unessa se oli niin helppoa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Aika on hidasta

Tuntuu ettei aika kulje juuri nyt mihinkään. Odotan jotain tulevaa aikaa kuin kuuta nousevaa. Toivon ihmeitä ja hyvää, vaikka vähän luulen ettei se sen kummempi aika ole kuin muukaan. Mutta saahan sitä kuitenkin ajatella hyviä ja toivoa.

Minun tuli vähän ikävä, ikävä kotiin. Aamun kun aloitin koko perheen voimalla. Ihana asia on tämä maailman tekniikka. Se, että olet kaukana, pystyt kuitenkin näkemään rakkaita melkein lähelläsi. Tiedän, eihän se halaaminen onnistu, mutta ainakin näkee ja kuulee. Vaikenta on aina peikonpoikaselle selittää etten voi tulla kuvasta ulos ja lähteä leikkimään. Se meitä harmittaa, kumpaakin.

Kun tätä aikaa on nyt ollut, aivan liikaakin, ajatella asioista. Vähän haaveillakin mitä jos -hullutuksia.  Mutta kuitenkin, olen paljon miettinyt onnellisuutta. Mitä se oikeastaan onkaan. Mitä on olla onnellinen ihminen. Onko se samaa kuin tyytyväisyys erinäisiin asiohin mitä sinulla on, tai ympärilläsi on. Voitko olla onnellinen vaikka sinusta tuntuu, ettei ole kuitenkaan ihan täydellisen hyvä olla. Että olet sydämeltäsi yksinäinen, vaikka tunnet onnea niin monesta ihmisestä elämässäsi.
On niin monia määrityksiä olemassa onnelle, mutta kuka sitten määrittää sen sinun onnellisuutesi.
Jossakin kirjoitettiin, että onnelinen ihminen hymyilee paljon. Ja kyllä, minä hymyilen, paljonkin. Miksikäs en, koska hymyily on pieni vaiva saada myös toinen hymyilemään ja se on iloista. Mutta siis, olen tyytyväinen erinäisiin asioihin elämässäni mutta silti jos minulta kysytään oletko onnellinen, en osaa vastata siihen, koska en tiedä. Tai koska ei tunnu ihan onnelliselta kuitenkaan. Jotain puuttuu. Ehkä se on se rakkaus.
Mutta tiedä sitten onko se rakkauskaan tie siihen onnellisuuteen, mutta ehkä se on siihen, että minusta tuntuisi ehyemmältä ja sitä kautta myös onnelliselta. Koska sen ainakin osaan sanoa, että minä tunnun välillä rikkinäiseltä.


torstai 10. marraskuuta 2011

Hämmentynyt tyttö istuu lattialla, jalka paketoituna tukisiteisiin. Lennokas alkuviikko ja hidas loppuviikko, huomenna on kuitenkin jo perjantai.
Enkä tiedä mitä tehdä.  Miksi ihmiset eivät osaa päättää tunteistaan. Miksi otetaan jälkeenpäin yhteyttä ja mutistaan ikävää. Minä olen tunteeni jo pakastanut ja niitä ei sulateta enää miksikään muuksi kuin ehkä hyväksi tuttavuudeksi. Mitään muuta ei tule enää tapahtumaan. Tuntuu vain nyt, että olen kovin kova ja jäätävä ja että olisi helpompi antaa periksi, kuin aina vain seisoa sanojensa takana. Mutta tällainen minä vain olen. Minä ymmärsin kun en riittänyt. Mutta nyt en ymmärrä, miten yhtäkkiä olisin alkanut riittämään.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Viikonloppu jona en tehnyt mitään, paitsi että tein. Töitä. Kävin myös liikkumassa, siinä vaiheessa kun tunnilla otetaan se rentoutus kohta ja ohjaaja sanoo, nyt tyhjennä mielesi kaikesta. Ei onnistu. Jos en muuta tee niin mietin, että mitä jos se lamppu rojahtaa alas just nyt, että onkohan se kunnon pulteilla kiinni. Hengittele siinä nyt sitten ja tyhjennä päätä.
Ja kävin vähän shoppailemassa, ihan vähän vain siis. Tunnin sain shoppailla. Voitteko uskoa, että tunnissakin saa aika paljon rahaa kulumaan. Minä voin. 
Niin ja, minä joka en juo kovin paljoa kahvia, olen vissisti hankkimassa addiktiota siitäkin aineesta. Tänään piti ihan kahvilla käydä tuolla kylillä. Ja toinen juttu, en juo, enkä tykkää punaviinistä. Eilen kuitenkin iltasella käväisin mitään tekemättömän viikonlopun kunniaksi ystäväisen luona katsomassa leffan Belgiasta. Lähden muuten sinne vielä joskus lomalle, sen verran nättejä kuvia oli leffassa. Mutta siis, juotiin kuitenkin pullo jotain, no ihan kohtuu juotavaa punaviiniä, hyh. Ehkä alan oppimaan ja olen kymmenen vuoden päästä kultivoitunut naisihminen viineineni ja maisemallisesti kauniineni leffoineni. Ja sitten vielä tein vähän lisää töitäkin. Tästä on hyvä aloittaa taas uusi viikko.


lauantai 5. marraskuuta 2011

Sinulle minä hymyilen kun en muutakaan keksi.

Ja ne miettii, ikkunan takana ne korjausmiehet. Siellä se tyttö on tukka sekaisin, se laulaa ja soittaa ilmakitaraa ja tanssii. Se on sekaisin.
Ja onhan se, se on jostain syystä onnellinen. Niin onnellinen, että jo kolme ihmistä on tällä viikolla tullut sanomaan, että oletpa sinä onnellisen ja kauniin näköinen. Kauneudesta en tiedä, mutta hymyilyttää tämä elämä ja se, että mies on saman taivaan alla ja hengittää samaa ilmaa. Kaunista.






mietityttävät ihmiset

Huominen piti olla shoppailupäivä, mutta taisin tuhlata rahani taas lentolippuihin. Ihan ehdottomasti minun pitää hankkia rakkauksia täältä läheltä, muuten vihreä jalanjälkeni on mustaakin mustempi ja säästötilikin tyhjääkin tyhjempi. Mutta en minä valita, elämä on kuitenkin ihan hyvää näinkin ja pidän matkustamisesta. Vaikka se lähteminen, varsinkin sieltä missä viihtyy, on hankalaa.

Tämä viikko on ollut hyvä, tulin takaisin kotiin ja täällä olikin hyvä olla. Ei se arki niin rumaa ja pahaa itseasiassa olekkaan ja ihmiset, täälläkin on niin kovin tärkeitä heitä.

Tulipa vain ihmisistä mieleen, he ovat elämän suola ja sokeri. Joskus ärsyttävät niin, että happi ei kierrä aivoissa ja toisaalta, joskus ihastuttavat niin, että elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Tähänkin viikkoon on mahtunut melkein näitä kaikkea.
Eräskin ihminen saa minut kokoajan tuntemaan hämmennystä, niin etten välillä saa sanaa suustani. En oikein osaa sanoa miksi, mutta aina kun juttelen hänen kanssaan, on samaan aikaan tunne,  että puhumme samaa kieltä ja tuo ymmärtää minua ja saman tein taas tajuan, että mehän puhutaan ihan hepreaa ja että me emme todellakaan ymmärrä toisiamme. Minun outo huumorini, hassutukseni ja tapani sanoa suoraan vastaan hänen huumorintaju ja sanomiset. Ne tuntuvat jotenkin oikeilta ja vääriltä yhtä aikaa. Käsittämätöntä, ärsyttävää ja ihastuttavaa, kerrassaan.

Tapasin vanhan koulukaverin. Hänen kanssaan oli hauska vaihtaa sanoja, edellisestä kerrasta oli melkein 10 vuotta (kamalaa, tuntuu vanhalta kun noin sanoo). Ja uskomatonta, me asumme samalla paikkakunnalla jälleen, niin se elämä meitä kuljettaa. Ehkä tapaamme vielä uudestaankin. Hauskaa.

Ärsyttävät ihmiset ovat tällä viikolla kuuluneet kastiin, kummalliset ystäväiseni. Kaksi ystävääni ovat alkaneet seurustelemaan. Ja siis minusta tämä on hienoa, olenkin heitä joskus kiusoitellut, että sopisivat toisilleen hyvin ja niin he sopivatkin. Kummallista tässä on se, että he ovat kieltäneet kaikkia kertomasta asiasta minulle. Miten siis tiedän tästä, no salapoliisiluonteeni ja kuuntelutaitoni ansiosta sain tämän tietooni sattumalta. Nyt en sitten osaa tietää, pitäisikö kysyä että mikä mättää vai antaa vain asian olla. Ärsyttävää

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vihreitä sydänpipareita ja kaveritarroja

Olen sietämätön ihminen, äkäinen, iloinen ja ihana yhtä aikaa. Miten sen teen, sitä en tiedä, mutta näin minulle kerrottiin tänään.
Koko päivän on ollut ns. hyvä muuvi. Töissäkin oli ihan hymypäivä. No ehkä pari viikkoa taukoa teki terää. Tosin tänään aloin odottamaan jo uutta lomaa. Ystävä nauroi, että tulee isot lähtökuopat jos kuukauden jaksan kuopia kaivaa. Jaksan minä. Odotan sitä reissua niin paljon. Koska jotenkin tuntuu, että siitä reissusta tulee hyvä.

Sietämätön, siitähän oli puhe siis. Tahdoin nimittäin miehisen näkökulman yhteen asiaan, minkä takia kävin aamutuimaan tiukkaakin tiukemman keskustelun erään herras henkilön kanssa. Aihe koski loogisuutta, järkevyyttä, ymmärtämistä ja oikeassa olemista. Suoraan sanottuna meillä oli kovia mielipide eroja asioista. Ennen kaikkea siitä, miten asiat kuunnellaan ja onko rivien välissä aina jotain. Minusta siellä on ahiharvoin, mutta miehet, tai no tämä mies, väittää, että naisilla on aina rivienvälit täynnä. Onko siis niin, että miehet eivät vain halua ymmärtää naisen suoraa puhetta, vaan aina muka näkevät jotkut hiton piiloviestit siellä onnea ja menestystä -sanojen takana. Mitään järkevää tulosta ei kylläkään saatu aikaiseksi, mutta mitä ilmeisemmin minä  sain edes jonkin sortin voiton.  Koska minulle luvattiin sydänpipari vihreällä kuorrutteella, ystävätarra ja treffit. Tai sitten minua vain huijattiin, jotta en jaksaisi keskustella aiheesta enempää.
No anyway, minulla on ollut hyvä päivä ja mikä parasta, sain ylläripyllärinä mun parhaan kämppikseni tänään tänne. Käytiin tytöissä syömässä ja puhumassa maailmaa paremmaksi.
Yöt ovat näköjään aikaa, jolloin kirjoitetaan kirjeitä. Sellaisia paperisia, jäänteitä joistain vanhoista hyvistä ajoista.
Tiedän, pitäisi nukkua, mutta unet ovat tänä yönä hukassa, vaikka huomenna täytyy olla jo aikaisin pirteänä.
Minä haluaisin pyytää erästä ihmistä kanssani kahville, mutta yöllä ei kai kannata sitä tehdä. Tosin en tiedä edes millä konstilla pyytäisinkään. Savumerkeillä?

maanantai 31. lokakuuta 2011

En pidä lähemisestä, en ollenkaan ja kohta se on taas käsillä kuitenkin. Toivon että olisit minua vastassa, halaisit ja kertoisit, että oli ikävä. Silloin se olisi helpompaa.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Se suhisiva sssssssunnuntai on hyvä päivä...

Aamu alkoi hyvin, vaikka yö menikin valvoessa. Mitä kaikkea höpöä se ihmislapsen päähän aina juolahtaakin, yöllä tuli mietittyä kaikenlaista.
Eilen oli kivaa, oltiin halloween juhlissa, ilman pukuakaan minua ei tuntenut monikaan, mikä toisaalta oli hyvä ja toisaalta, no hankalaa. Meno oli kuitenkin mainiota. Tanssittiin ja juteltiin tyttöjen ja poikien kanssa. Voihan hymy, se vaalea, se oli komea ja kiva.

Mutta tähän päivään, aamulla, kun sain vihdoin silmä auki, lähdin ulos seikkailemaan metsään peikonpojan kanssa. Melkein parisen tuntia tutkittiin kuulaassa säässä metsän ihmeitä, ojassa asuva peikko ja näkki meitä vähän pelotti, mutta rohkeasti selvisimme niistäkin. Hukattiin koirakin mutta onneksi se löytää kotiin yksinäänkin. Melkoista menoa siis.

Loppupäivä onkin mennyt yhdessä puuhaten ja kokkaillen. Tein ehkä vähään aikaan hyvintä ruokaa ikinä ja pullaakin joku täällä leipoi, en minä. Kävin vielä loman viimeisen sunnuntain kunniaksi kavereiden kanssa mummobingossa, se on huippua. Mitään en voittanut, mutta sehän menee niin jos ei peleissä onnea, niin sitä enemmän rakkaudessa. Tähän uskon.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Radio soitti alla olevia sanoja ja ne jäi päähäni. Ja koska omat sanani ovat hukassa ja kaiken aikaa vääriä, niin lainaan näitä tänne kun ovat jotenkin kauniita.


Katso siipiin perhosten, ne ei lennä miettien, kuinka pian lämpö kesän häviää. 
Tähän jään ja lupaisin auringon ja tähdetkin, jos vain huomisen mä voisin kesyttää.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Onni on...

... Kettukarkit

... Syksyisen kirpsakka ja aurinkoinen sää ja ulkoilu

... Kirjoittaa blogia hyvässä seurassa, ylitarkastaja nyökkäilee sylissä ja pitää siitä, että kirjaimia tulee ruutuun

... Halata parasta ystävää

... Käydä mummobingossa ystävien kera, nauraa kikattaa kokoajan, koska jutut on tasoa höpötytöt

... Voittaa siellä bingossa kahvipaketti

... Tehdä ruokaa koko porukalle, syödä sitä yhdessä, nahjaillen ja jutellen

... Ajaa 100km tapaamaan ystävää ihan vain siksi ettei ole nähty aikoihin

... Ihminen joka ajattelee sinusta kauniisti

... Pitkät ja hankalat keskustelut

... Omistaa maailman paras ystäväpoika, joka kertoi, että olet kaiken sen ajan, hankaluuden ja matkan arvoinen

... Nauraa huonoille vitseille

... Loma

... Lämmin sauna

... Hyvät, ihanat ja parhaat ihmiset tässä elämässä

perjantai 21. lokakuuta 2011

Ostetaan kurahousut kokoa tyttö

Jos nenänpääkin on kurainen ja punainen, on ulkona oltu päivä tolkulla, yöhön asti välillä. Tarvitaan kurahousuja, mielellään koko tytön suojaavaa asua, jossa ehkä se nenänpää vain näkyy. Meno on ollut vauhdikasta, villiäkin. Olen siis saapunut paikkaan, missä saan hetken hengähtää normi töistäni. Täällä tehdään lihasvoimilla hommia, ollaan ulkona, paljon. Muutaman päivän olen jo siis tuolla ulkona hytissyt välillä, kun vettä satelee, sonta lentää ja elämä hymyilee. Ja kumppareiden veden pitävyys on testattu peikonpoikasen kanssa, joka ikinen lätäkkö ollaan käyty kurpomassa.

Eilen yöllä kun ajeltiin kotiin reissulta, maa oli kostea, vähän jo viileä ja musta. Väsytti kovasti. Taivas oli pilviä täynnä, mutta keltaisenoranssi kuutamon sirppi jaksoi kurkistella repaleisten pilven läpi. Samoin kun tähdet, nekin loistelivat sieltä täältä. Täällä näkee taivaan aina niin kauniisti. Kuski jaksoi jopa kerran pysähtyä, jotta sain käydä kiikarilla katsomassa yhtä taivaan romua, oliko siinä punaista vai tekikö vain silmäni tepposet.

Yöllä kun tyhjennettiin auto, nojasin väsynyttä olemustani aitaan. Mietin miten yksin minä olen. Tai enhän minä yksin ole ollut päiväkausiin. Mutta tarkoitan sitä yksinäisyyttä, kun ei ole ketään kelle soittaa ja sanoa keskellä yötä, että pidän sinusta ihan hillittömästi. Tai että siellä ulkona olisi ollut joku, joka olisi nojannut siihen aitaan kanssani ja yhdessä olisimme sen raahanneet kiinni. No onneksi olen voimakas tyttö, yksi aitakaan kahta kaipaa.

Näin pitkästä aikaan erästä poikaa, hän on parhaita tyyppejä minun elämässäni. Oli mukana jutella, mukava nähdä, makoilla siinä kämpän ritsillä yhdessä ja olla, tietää, että on olemassa edes joku, joka pitää minusta. Luin hänen siirappisia viestejä. Vaikka sanoinkin, että niiden tahmeuden takia, jumiuduin kokonaan ja minua ällötti. Haluan minäkin silti sellaisia, edes kerran elämässäni. Siltä ihmiseltä, jonka voisin esitellä hänellekin.
Mutta mietin vain, että kuka oikeasti haluaisi seisoa kanssani yössä, palella. Kuunnella väsynyttä kärtyilyä. Halata. Yrittää ymmärtää minua ja vastata niihin typeriin puheluihin kun soitan, yöllä.

tiistai 18. lokakuuta 2011

sanoja

Minulla oli paljon sanottavaa, kerrottavaa, että hymyilen. Huominen on mahdollisuus ja minä tapaan sinut. Haluan olla ehdottamasti hattaraa. Ainakin niitä krokotiilikarkkeja, punaisia ja vihreitä.
Haluan halata sinua. Nuuskia tuoksuasi kaulakuopastasi. Haluan kuiskata korvaasi kuinka pidän sinusta.
Huominen on tuulia täynnä ja minä lennän. Lennän näkemään elämän kauneutta ja rumuutta, parhautta ainakin.
Haluan rakastua, ihastua. Haluan että varpaita kipristää kun kuulen äänesi.
Haluan, että hymyilet minulle jossakin, minä ainakin hymyilen sinulle, juuri nyt. Sillä elämä on, kuitenkin hymyn arvoista, vaikka vierellä et seisoisi nyt.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Jää

Kun se kylmyys nakertaa joka puolelta, ei sille voi mitään. Ei auta, että on kaksi peittoa mihin kääriydyt yön kylmyyttä vastaan. Ei auta, että kerrospukeudut kaikkiin villapaitoihisi kun menet ulos. Eikä auta, että olet etsinyt ne mummon kutomat, paksuimmat lapaset ja ostanut uuden piponkin. Sinä vain jäädyt.
Päivisin tulee hetkiä jolloin jää hieman säröilee, silloin kun hyvät ihmiset tulevat vastaan. Mutta hetkinä, jolloin olet pieni, surkea itsesi, sinä jäädyt. Ja välillä tuntuu, että ikiroutakin sulaa helpommin kuin sinä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Note to self

- Itsekseen ääneen tupiseminen ei kannata, ei ainakaan suojatiellä, koska kanssaihmiset voivat jäädä auton alle kuunnellessaan sinua.

- Kaikkinaiset rakkausleffat ovat kiellettyjen listalla. Jos kerran olet siinä epätoivoisessa tilanteessa, jossa sinulla ei ole ketään, mutta haluaisit kyllä löytää jonkun tai jonkun löytävän sinut, ei ole kannattavaa hankkia itselleen vielä epätoivoisempaa oloa.

- Puoli litraa kahvia klo 18 jälkeen on surma kunnon yöunille.

- Mitä jos ja ihan sama -ajattelu on yhtäkuin sinun elämässäsi ei kyllä tule ikinä tapahtumaan mitään.

- Ihmisen luonnetta voi opettaa tasaisemmaksi. Sitä voi hillitä itsensä silloin kun jotain rumaa pulpahtaa mieleen, kun joku oikein ärsyttää. Ei kaikkia tarvitsisi ääneen sanoa, eikä ainakaan kirjoittaa s-postilla ja painaa samantein lähettää nappulaa.

- Äläkä ikinä ajaudu miesten kanssa keskustelemaan rinnoista. Sinä et ikinä tule ymmärtämään mitä hienoa niissä on ja miehet eivät ikinä osaa muuta järjellistä sanoa kuin, että ne ovat ihanat.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Paatoksellista pohdintaan ilman vastauksia...

Pari suhdetta, parisuhdetta, eroja, naimisiin menoja, yhteen muuttamisia, omia asuntoja,  lapsia, lemmikkejä, niistä oli viikonlopun keskustelut tehty. Läpimurtoja ei ehkä keksitty, mutta paljon pohdittiin. Enkä tiedä tultiinko mihinkään lopputulokseenkaan, jokainen kun on niin erilainen ja haluaa erejä. Ei edes päästy siihenkään loppupäätelmään, että kaikki on miesten vikaa ja että ne olisivat sikoja. Ei, lähinnä tultiin tulokseen, että taidamme pitää heistä, joistakin jopa paljonkin.

Parisuhde ja rakastuminen tuntuu olevan nyt kovin noususuhdanteisissa trendeissä lähipiirissä. Moni tuntuu juuri löytäneen sen, elämänsä ihmisen. Ja mahtavaahan se toki onkin. Vaikka itsellä kyseinen trendi ei ole mitenkään nousussa, lähinnä mennään harmaata vastatuulta vasten, joissa kaikki suhteet on pakkasen puolella. Toki, ehkä vika on minussa, mutta vikoineni kaikkineni, no ehkä joskus, ehkä ei. Varasuunnitelma on kuitenkin se keinutuoli, harmaa ja oranssi kissa ja kireä nuttura.
Ja vaikka välillä korvani vuosivat verta, kun keskustelut olivat niin vaaleanpunaisia ja hattaraisia, olen onnellinen ystävieni puolesta. Heidän onni kun ei ole minulta pois, vaan minun ilonihan on se että he hymyilevät.

Kylläkin jäi hieman mietityttämään, se että mikä on tarpeeksi pitkä aika, kun voi ajatella yhteen muuttamista, sitä naimisiin menoa ja niitä lapsia. Pitääkö seurustella vuosia ennen kuin ajatellaan, että voi mennä naimisiin. Entä se yhteen muutto, riittääkö kuukausi. Puoli vuotta. Ja onko edes pakko muuttaa yhteen, eikö vain voi olla yhdessä ja asua erikseen. Entä se lapsi. Siihen nyt ainakin pitää toista katsoa vuosia, jotta on varma, onko teistä yhdessä tekemään ja elämään sellaisen pienen ihmeen kanssa. Vai voiko heti. Jos toinen tuntuu hyvältä ja teillä on samankaltaiset ajatukset. Mutta mitä se on kun toinen tuntuu hyvältä, pitääkö kuitenkin katsoa kestääkö homma vaikka vuoden, vai voiko luottaa siihen tunteeseen. Pitäisikö kuitenkin murehtia tulevista, vai antaa mennä vain.

Sitäkin mietin, että tuleeko meistä kaikista naisista niitä päällepäsmäreitä, jotka alamme määräilemään miestä. Vaatimaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kertomaan miehellä miten tämän kuuluu tehdä, elää ja harrastaa. Alammeko me kaikki puhumaan parin viikon päästä kaikesta me-muodossa.
En kyllä itseäni tunnusta tuollaiseksi, mutta jos olenkin juuri sellainen, kukaan vain ei ole minulle kertonut sitä. Pelottavaa. En halua olla sellainen. Ehkä se vanhapiika, kireä nuttura ja ystäväpojat -systeemi onkin hyvä keksintö minulle...

lauantai 8. lokakuuta 2011

Juuri silloin kun sinulla huvittaisi lähtiä tanssimaan, ketään muuta ei kyllä huvita. Eilen kyllä kaikkia olisi huvittanut mutta itse olin niin väsynyt viikosta, etten jaksanut innostua muusta kun kaveripojan kanssa pitämään levyraatia.. Mikä sen mukavampaa kuin tuubista etsiä ihan ihme biisejä ja antaa niille sitten pisteitä ja nauraa käkättää tyhmille jutuille.
Nyt ois sitten se pomppufiilis mutta mutta, mene nyt yksin sitten pomppiin. Pöh!


Eilinen biisi mikä jäi korvamatoseksi ja tänään olenkin koko päivän hoilannut tätä, naapuritkin varmasti jo arvostavat. Ja toisekseen, hero.n paikka ois auki. Lamppu ois tässä pimeydessä saatava kattoon mutta a) olen liian lyhyt, b) viimeeksi jo pojat kerto etten enää ikinä, ikinä, saa ite laittaa/asentaa mitään sähköjuttua veitsellä ja haarukalla, mutta sanompa vain, että jos muut työvälineet on liian isoja, niin noillakin kaikenlainen ruuvaaminen onnistuu :P

tiistai 4. lokakuuta 2011

en osaa

En minä ole synkkänä, en. En vain jaksa aina olla se positiivinen ja uskoa hyvään, vaikka useimmiten sitä olen ja uskon. Miten yhden ihmisen yhteydenotto, plus sitten sellainen lievä kiinnostuminen toiseen ihmiseen saavat ajatukset vakavaksi ja pohtimaan taas tätä maailman tai lähinnä omaa järkeä. Miksi hitossa mikään ei voisi mennä helposti ja ennen kaikkea, miksi sitä ei vain tapaa sitä ihmistä normaaleissa olosuhteissa. No ehkä mitään ns. normaalia ei ole tarkoitettu minulle. On vain tarkoitettu yksinäisen yön tunnit ja väsyneet aamut. Mieli täynnä moskaa, koska kukaan ei jäsennä taas minua mitenkään.

Ja miten toiselle ihmiselle sanotaan nätisti, että ainoa tunne jota enää herättää, on lievä kuvotus. Kuvotus siitä mitä välillä on ollut. Ja mitä en enää halua. Että kavereita voidaan olla, mutta ei mitään muuta, ei koskaan. En halua tästä mitään huutoäänestystä, enkä vääntöä rautalangasta, mutta kun tuntuu ettei toinen purematta niele.

Osaan kyllä kiukutella, olla kuin pieni myrskynmerkki almanakan kulmalla. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Osaan olla vaativa ja sarkastinen. Osaan määräillä. Osaan olla hyvä ystävä. Osaan kuunnella ja pitää sanani. Osaan jopa joskus valita sanani oikein. Osaan ehkä keskustella ja olla tukena. Osaan arvostaa ihmistä, apua. Osaan halata. Osaan hymyillä ja olla ystävällinen. Osaan käyttäytyäkin. Mutta en osaa sanoa, että että pidän ja taidan tykätä toisesta.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Lupasinko olla synkistelemättä, no jos ihan vähän kuitenkin, ettei totuus unohtuisi. Ja kun on hyvä syykin. Mun kesämiehet otti ja lähti. Se tarkoittaa, että kesä on loppu nyt ja on tyytyminen normityökavereihin. Kesämiehet vain olivat iloista porukkaa. Sentään potkittiin pojat pois kakkujen kera, syötiin itsemme kipeiksi juusto, mustikka ja marjakakulla. Ja silti oli vähän haikeaa, vaikka tiedänhän minä, että ne tulevat vielä vastaan kyllä, ei tämä maailma nyt niin iso ole.
Sitten soitteli peikonpoikanenkin, olisi halunnut, että lentäisin tänään hänen luokseen, koska suuret työt ovat alkamassa peikkometsissä ja olen luvannut silloin sinne mennä. Mutta kun pitäisi vielä muutamia aikoja odottaa, siihen lomaan asti.
Muutenkin oli jotenkin ihan outo päivä. Aamulla heräsin siihen, että näin unta ihmisestä jonka tiedän mutta en kuitenkaan tunne. Hän oli samalla pelastaja että vihollinen. Unessa oli vihollisia, jotka keräsivät ja tuhosivat peräkärryjä ja autoja, pakoilua, vessanpöntöissä asuvia kummituksia, rakkaita ihmisiä ja ilmassa paikallaan pysyviä lentokoneita.  Hyvä ja kummallinen uni. Ja koska on outoja asioiden päivä, yksi mies ilmoitti, että olen hänen lemmikkinsä. Mitä hittoa se tarkoittaakaan. Ehkä temperamentikasta luonnetta ja bullboggia muistuttavaa ulkonäköä. Ei se nyt muutakaan voi olla.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kuka nostaa kissan hännän jos ei kissa itse

En enää synkistele hetkeäkään. Pyh, maailma, minä kyllä pärjään. Pärjään tämänkin syksyn ilman kainaloa. Minä selviän kaikesta työstäni. Selviän joka ikisen tentinkin, vaikka tuntuu etten jaksa. Mutta jaksan kyllä, jos ei muuten niin hampaat irvessä.
Päätin, että ikävän saa kaikkoamaan sillä, että lähtee sinne minne on ikävä. Tilasin liput ja varasin loman. Minä lennän.
Päätin, vaikka se rakkaus ei ole minua varten, näköjään. Minä menen silti sinne, paikkaan mikä on kuulemma rakastavaisille. Pyh, minä menen ilman rakkauttakin ja rakastan sitä kaupunkia. Ostin liput sinnekin ja varasin toisen loman.
Otin itseäni niskasta kiinni, ja olin yhteydessä maailman ihanimman ihmisen kanssa, hän voi hyvin. Minua lämmittää ajatus aina siitä, että hän on minun ystäväni ja että jos maailmassa olisi mahdollisuus, hän olisi minun suurin ihastukseni.
Ja vaikka yksin täällä lattialla istunkin, on minulla tuossa lähellä hyvä kirja, monta kynttilää palaa ympäriinsä ja viltti lämmittää kun on kylmä. Ajattelen kaikki ihania ihmisiä, joita minun ympärilläni on ja olen heistä iloinen. En minä siis yksin ole ollenkaan. Enkä ajattele sitä mitä minulle ei ole, ajattelen vain sitä mitä minulla on, koska silloin hymyilen. Ja ajattelen, että kyllä aika näyttää, mitä tuleman pitää. Niin se vain on.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Mitä jos...

Päivä jonka vaikka olisi voinut nukkua ohi. Viime yö menikin melkein siinä, että oli mietittävää. Mitään valmista ei tullut, enkä sen fiksummaksi. Piti kuitenkin pohtia tyhjiä. Miettiä mitä jos ja mitä jos ei. Kukaan ei tiedä kuitenkaan, mitä jos...
Aamulla työmiehet olivat armeliaalla päällä, antoivat yönsä valvoneen väsyneen nukkua hieman yli yhdeksään. Olin kiitollinen.

Eikä tämä päivä muutenkaan ollut hyvien uutisten päivä. Ilmoitettiin, että oli tapahtunut jotakin, joka olisi voinut olla vakavampaakin. Vakaavampaa kuin verta, tikkejä, mustelmia ja rikkinäisiä asioita, mitä se nyt oli. Oli hyvää onnea taas kerran mukana.
Silti minä istun täällä hiukset säikähdyksestä pystyssä ja mietin että mitä jos. Vaikka turhahan sitä on miettiä, mutta..Tuntuu taas, että olen niin kaukana.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Kun pää ja häntä on hukassa..

on elämä mallillansa, sanoi varmasti joku viisas ja suuri. Vaikka minä.

Kaksi päivää tässä on puuhattu kaikenlaista, mutta ihan mitään valmista ei ole tullut. Itseasiassa olen paskin opiskelija ja itseni huijaaja ikinä. En ymmärrä, miten olen selvinnyt edellisistä opiskeluistani edes kohtuullisesti. En ole se ihminen joka tekee kaikki heti, tarttuu hommaan ja hoitaa sen pois siltä seisomalta. Ei, minä olen se, joka jättää kaiken viime tippaan, joka sitten viimeisen yön valvoo ja kiroaa itseään, ettenkö voisi oppia olemaan kunnollinen. En vain voi. Tälläinen homsantuuteli, puuhastelija ja unelmoija vain satun olemaan, joissakin asioissa.
Tai, siis perun vähän puheitani. Itseasissa tietyissa asioissa olen, just nyt kaikki pitää tehdä ja heti, mutta en tasan tässä. Töissäni esim pyrin kaikki hoitamaan niin pian kuin aikataulut antaa myöten, joskus jopa piiskaan työtovereita asioiden edistymisen takia. Ja sitten ihmissuhteet, no ei puhuta nyt edes niistä. Minä hoidan ne miten parhaimmakseni osaan. Siis en osaa.
Mutta siis, asiat hoituu ja ei todellakaan hoidu. Ja että se osaakin olla ärsyttävää.

Minusta tuntuu, että olen vähän niinkuin Maija Poppanen, siis sellainen kun tuulet alkavat puhaltamaan, on aika lähteä. On tuntunut jo hetken siltä, että olisiko aika lähteä. Minne, se onkin se hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Olen tietyissa asioissa loputtomiin jahkaaja, mutta on yksi asia missä teen nopeat päätökset, niin on aina ollut. Elämän suunnan muutokset. Viimeisimmän lähtöni päätös tapahtui viikossa.
Nyt kun matkaan junassa, tuntuu hyvältä mennä johonkin. Ehkä tämä voisi olla minun uusi paikkani, ehkä elämä alkaa tässä paikassa, niinkuin se aina on alkanut uusissa paikoissa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kun keikkuisi lautalla, eikä suunnasta aina ole tietoa.

Hämäriä asioista tämä elämä täynnä, asioista joiden jäljiltä olet herkkänä, hieman vereslihalla ja arkana, ennen kaikkea ihmeissäsi. Sitä minun viikkoni taas on täynnä. Ihmisiä, joiden jäljiltä en tiedä mitä tehdä ja missä minun paikkani on.
Taisin antaa rukkasetkin eilen, mutta oletan että kyseessä oli vitsi, ainakin kaikkien piti nauraa. Paitsi mietin sitten, että jos ei mitään löydy, jos en löydäkkään sitä, joka tahtoo elää kanssani, olisiko järkiliitto sitten se vaihtoehto. Paitsi mitä siitä saa, muutakuin tietenkin sen, että sinulla on siellä kotona joku, josta tietenki välität, mutta et ehkä rakasta, et ainakaan sillälailla kun toiseen ihmiseen voisin rakastua, palavasti, maailmoja syleilevästi. Sellaista minä tahtoisin, edes kerran.

Minua vaivaa pieni ikäväkin, ikävä kaikkia ja johonkin mitä en edes oikein tiedä. Ennenkaikkea minua väsyttää, väsyttää olla ahkera, väsyttää kaikki ne tehtävät mitä en saa ajoissa tehtyä, koska aika ei vain riitä. Onneksi kahden viikon työputki on kohta lopuillaan, pääsen edes yhden aamun nukkumaan pitkään, yhden päivän olemaan tekemättä mitään.
Viikonloppuna pääsen retkelle pienen ja kauniin ihmisenpoikasen seurassa, junailen toisiin kaupunkeihin ja siellä on aikaa hyvien ihmisten kanssa. Tosin ensin on suoritettava muutaman välitentin, jotta pääsen osallistuumaan johonkin suurempaan, isompaa ja minusta tulee viisaampi.

Erään baarin vessan seinältä löysin tämän viisauden, jota olen sitten miettinyt paljon. Pitäisi oikeasti vain uskaltaa, koska muuten joitain mahdollisuuksia ja ihmisiä voi mennä ohitse, sellaisia joiden ehkä pitäisi jäädä sinun elämään ja joita sinä voisit rakastaa.

"Uskalla elää tätä yhtä ja ainoaa elämää.
Rakasta, mitä voit menettää."

maanantai 19. syyskuuta 2011

Väsyttää, kylmää, kärtytyttää ja ennenkaikkea mietityttää vaihteeksi taas ihan kaikki. Minä en vain taida riittää koskaan.


lauantai 17. syyskuuta 2011

pakopaikkaan...

On taas kaikki vain niin hankalaa, siis liikaa kaikkea mielessä ja tuntuu että pakokauhu kutkuttaa nurkan takana. Piti töistä kävellä kotiin, melkein 10km ja sekään ei riittänyt näiden ajatusten selvittelyyn.
On olemassa ihminen, josta en osaa päättää haluanko hänet elämääni vai en. On päiviä, että pidän hänestä ihan mahdottomasti ja päiviä etten haluaisi tietää koko ihmisestä mitään. Eilen taas olimme yhdessä, liian yhdessä ja tänään olen valmis tilaamaan liput ja jättämään kaiken taakseni, ainakin hetkeksi.
Joskus mietin, että onko tässä mitään järkeä, tuhlata aikaa tähän, mitä sitten, että on hetken kivaa ja sitten vähän enemmän sitä paskaa. Mutta toisaalta, olisinko minä minä jos en tekisi näin koska kuitenkin kaikkinensa pidän ihmisestä ihmisenä paljon, hän on hyvä tyyppi. Ei vain kylläkään sellainen tyyppi, mihin minun pitäisi ainakaan tuhlata sellaista aikaa, siis sellaista minkä haluaisin viettää jonkun ihanan kanssa.

Onkohan kellään muulla sellaista, että kun tuntuu ettei missään jutussa ole enää järkeä ja kun ei oikein saa enää itsestään mitään selvää. Niin tulee tunne, että on päästävä johon pakoon tai lähinnä turvaan. Minulla on, ja silloin minä tahdon aina kotikotiin. Siis sinne missä lapsuuteni vietin. Joku psykologi varmaan tietäis mitä tämänkin tarkoittaa. Mutta, siis, se on paikka missä saan järkeistettyä asiat oikean kokoisiksi. Ennen kun asuin lähempänä kotikotia, saatoin ajaa sen muutama sata kilometriä kun tunne iski. Eikä siellä tarvinnut olla kuin se yö ja päivä, kaikki näytti jo paremmalta.

Tänään taas tuntui siltä, mutta täältä jostain on vain hankala lähteä enää yhtäkkiä sinne pakoon ja turvaan.


Onneksi maailma on täynnä ainakin hyvää musiikkia.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

hymyilyttää

Se että illalla luulee, että voi aamulla nukkua pitkään, ei aina tarkoita, että niin tulee myös tapahtumaan. Ei, sillä tänäkin aamuna remppamiehet olivat päättäneet toisin. Herätys tuli klo seitsemän.
No mutta onko ihanampaa aloittaa viikolla aamu vain venymällä sängyllä ja katsomalla elokuvaa. Pidän ranskalaisista elokuvista.

Tänään olin jotenkin saamattoman tehokas koko päivän. Töissä tein kyllä kovasti kaikkea, mutta tuntuu etten mitään järkevää saanut aikaiseksi. Paitsi parannettua tätä maailmaa työkavereiden kanssa. Sekä yksi ihana ihana tyyppi tuli takaisin töihin kanssani, tuntuu vain kovin hyvältä taas kuulla hänestä.

Päivä on ollut jotenkin niin hyvä. Sain lomani, nyt vain pitäisi tilata niitä lippuja sinne ja tänne. Yksi poika luuli, että on vanhempi minua, ihanaa, näytän siis melkein 7 vuotta nuoremmalta. Maailman paras tappelupukari soitti ja kysyi koska tulen kotiin, ikävöinti on siis molemmin puolista. Ystävä poikakin kyseli koska nähdään.

maanantai 12. syyskuuta 2011

maitoa teehen, tai jopa ilman..

Tänään kaikki on ollut jotenkin vihaisia, väsyneitä ja hankalia. Aamulla ei millään meinannut päästä ylös ja käyntiin. Töissä oli jotenkin kireää, siis kaikki, en vain minä. Ehkä se on tämä maanantai. Ei riittänyt, että kuivat ja kuluneet jutut lenteli töissä, kävin vielä illan päätteeksi kuuntelemassa niitä luennollakin.  Nyt tiedän ainakin mistä tietää, että Mikki Hiiri on poika.

Kun raahauduin kotiin sen, no vähän levinneen, suklaakakun kuva silmissäni. Olin sen kyllä ansainnut. Ja niin olenkin. Koska jaksoin käydä lenkilläkin, vaikka tuolla ulkona tuulee ja satelee. Tarvitsin happea, raikasta tuulta ja hetken ajattelemattomuutta, lenkillä jotenkin minun päänsisäinen elämäni rauhoittuu.

Tänään huomasin, ehkä minusta on tulossa iso tyttö. Juon yhä useammin teeni ilman maitoa. Ja tämä on ihmeellistä, minä joka laitoin vielä vähän aikaa sitten vihreään teehenkin maitoa. Tiedän, kuulostaa pahalta, mutta jokaisella on kummallisuutensa.

Ja jotta kaikki olisi maanantaitäydellistä, mietin jotta koska voisin pitää hieman vapaata, lomaa. Niin, onhan siitä kesästä vielä niin vähän aikaa, mutta tahtoisin olla taas tänä syksynä mukana siellä, minulle hyvin tärkeässä tapahtumassa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

aikaiset linnut heräävät vain aikaisin

Kun herää aamuyöstä klo 4 siihen, että on nukkunut jo tarpeeksi, melkein 10 tuntia, pääkipu edelleen jyskyttää tuolla jossain, se ei taas tunnu laantuvan millään keinoin.
Aikaisin aamuisin tuntuu, että olen jotenkin raakilimmillani , ihan yksin. Tee ja suklaakakku, on näistä lohtua ja se että tuolla kadulla juuri joku taisi tulla kotiin, jotain ääntä. Tekisi mieli juuri nyt puhua jollekin, soittaa, mutta tiedän, kaikki nukkuvat, eivätkä ehkä osaisi arvostaa minun tarvettani.

Eilinen oli hyvä sekä hieman surullinen päivä, yksi ystäväiseni sanoi tahdon tuolla jossain kaukana. Toivottavasti kaikki menivät onnellisesti. Ainakin päivä oli ollut kaunis. Ja ainahan rakkaus on kaunis, joten olipa ilma ja juhlat millaiset vain, rakkaus kai voittaa.
Eilisen surulliset uutiset laittoivat taas miettimään omaa elämää. Pitäisi kai oikeasti tarttua aina jokaiseen pieneen hetkeen, elää täysillä, kun vielä kaikki on mahdollista. Pitäisi uskaltaa enemmän, olla se rohkea ja ennen kaikkea, uskaltaa lähteä mukaan silloin kun siltä tuntuu, eikä aina ajatella ettei tää nyt oo sitä. Mistä sitä tietää mitä mikin on, ennen kuin kokeilee.
Elämä on liian lyhyt jossitteluun, taas sen huomasi. Jos löytyy se kivan, oman oloinen ihminen, on vaan annettava mennä. Yritän taas muistaa, että kaikki esteet on tehty kiivettäväksi yli, mitä siitä että vähän verille menisit ja kuhmuja tulisi, kyllä haavat paranee, aina.

Jos minulle olisi auto, tekisi mieli ajaa jonnekin, no vähän edes kauas. Katsoa siellä aamu kun kaikki herää ja juoda kahvit jollakin rekkamiesabc.llä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

kaksikymmentäviisi aivastusta

Minusta tuntuu, että tuolla ulkona on tuulista, ehkä jopa häivähdys myrskyä. Pussit ikkunoitteni edessä paukkuvat ja suhisevat niin kovin. Minun oloni on vain hivenen kurja, en jaksa lähteä nyt tuntemaan tuulta kasvoillani vaikka mieleni tekisi. Keitän teetä, laitan siihen hunajaa, vedän villasukat jalkaan, menen takaisin peiton alle ja toivon, että tämä tauti olisi jo huomenna poissa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Leikkikaveri hukassa ja lelut rikki

Niin ei silloin ole helppoa ollenkaan. Pöh.
Kävin tuolla ulkona vähän leikkiin, tai lähinnä seikkaileen. Ja siellä oli hienoa. Kerran vain lensin pitkin kalliota niin, että nyt on peppu mustelmilla, outs. Kyllä, se tyttö joka siellä istui maassa ja kiroili ku korsteeni, olin minä.

Tämä ei olekaan niin kuiva kaupunki, siis seikkailun suhteen, ku ois voinut luulla. Täällä on ihania saaria ja ties mitä, missä voi seikkailla. Se leikkikaveri vain puuttuu. Tai oli minulla nytkin mukana yksi, mutta se oli vähän tylsä, se ei tahtonut kurpoa kaikkien kivien koloja, ja minun ois tehnyt mieli olla, no vähän penikka. Enkä edes saanut jäätelöä, koska sitten ei oltais ehditty bussiin.

Löysin retkiltäni keskiaikaset markkinat ja ritarit. Oh, komeilta vaaleita viikinkejä ja no, tummiakin. Silmä lepäsi. Tosin en tiedä kyllä, että haluaisinko sellaisen ritarin itselleni, mutta ritarit, onhan niissä nyt jotain jännittävää.
Löysin myös vanhoja taloja, ihanan pienen majan, jonka seinät olivat tapetoitu kauniisti. Tuli mieleen linna ja tanssiaiset. Niin kaunista. Löysin myös sellaisen aitan, sellaisen missä vanhojen suomifilmien kauniit tytöt nukkuivat  ja joiden ovia kolkuttelivat ne komeat urheat miehet.

Aurinko, kaunis ilma, kallio, meri...tiedättekö, siellä pitäisi olla mukana just se tyyppi jonka kainalossa haluat istua ja jonka kanssa voisit kuvitella suutelevasi.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Korvakukkasia

Unelmille


Hyville päiville



Surkealle rakkaudelle


Kaikista kauneimmalle asialle



Ja sille, että jokainen voisi yhdistää yksinäisyytensä sen toisen kanssa







Mieslakko ja väsynyt tyttö

Tapahtui niitä näitä tällä viikolla:

- Mieslakko, kun kysyntä ja tarjonta ei kohtaa, ikinä, niin antaapa olla.

- Kuultu, sä saat mitä sä haluut -lausahdus ystävältä. No epäilemättä saan, hah.

- Työkaveri sanoi, sä teet mitä sä haluut.  No totta, niin teenkin.

- Jätetty vuorokauteen lisää tunteja -anomus jonnekkin isommalle päättäjälle.

- Tavattu kymmenittäin uusi ihmisiä (98% nämä olivat miehiä), puhutta vielä enemmän kanssa.

- Opeteltu uutta, tehty vanhaa. Väännetty kättä. Tingattu.

- Ostettu tiskikone lahjaksi.

- Käyty lenkillä iltayöstä kun muut jo suunnittelevat nukkumista.

- Aloitettu ainakin 9 viikon kestävä kasvissyöjän elämä, tai no maitotuotteita käytän ja kalaan sorrun joskus. Joo, ei kannata alkaa hurramaan, ei tässä mitään jaloa eettiistä valaistusta olla saatu, vaikka tietenkin olisi pitänyt. Mutta siis ainoa liha mitä syön, loppu, joten ollaan ilman.

- Vannottu, että huomenna en tee töiden jälkeen mitään, muuta kun käyn yhden kurssin aloittajaisissa ja pelaamassa peliä, mutta loppuillan makaan X-asennossa lattialla.

- Ikävöity tippaleipäaivoisia, putket kun ovat joskus turhan suoria, kaikella rakkaudella vain.


maanantai 29. elokuuta 2011

Sinä olet Rotko

Tuntuu, että se syksy alkoi nyt. Tänään ainakin tein ensimmäisen ympäri menneen päiväni ja nyt tuntuu että tätäkö tämä syksy on sitten täynnä. Aamulla lähtemistä siinä seitsemän jälkeen, illalla tulemista siinä yhdeksän jälkeen. Mikä onni, että kaupat on auki myöhään, kuka minua muuten ruokkisi.

Rikkinäisellä sateenvarjolla ei ole mitään virkaa, ei edes henkistä apua. Tai no, ehkä jos haluaa vauhtia lisää tuulella, se voi vähän auttaa, vaikka reikäinen onkin. Sateella se vuotaa kun seula, tuulella se kääntyy nurinkurin heti, sitä vauhtia lisäämään. Kun aamulla ajattelin, ettei kumppareita tänään. Ja miten väärässä olinkin. Kun seisoin siellä lainehtivalla kadulla, polvetkin kastuivat, päätin, loppu syksyn lompsutan kumpparit jalassa, satoi tai paistoi.  Ja vaikka sateesta pidänkin, likomärkä ja väsynyt tyttö ei vain ole kovin kaunista. 

Tänään minulle sanottiin, että sinä olet Rotko ja niin kai minä sitten olenkin.  Mitä se nyt tarkoittaakaan. Vahva ja hyvä sana, niin minusta.





sunnuntai 28. elokuuta 2011

Minulla on ikävä talvea, sitä kylmää, sitä tähtikirkasta yötä, sitä purevuutta ja sitä, että kietoudun lämpimiin vaatteisiin. Sitäkin kun tuuli puhaltaa niin, että melkein veisi sinut mukanasi maailman ääriin. Niin,  minulla on ikävä.
Eilen yöllä unet olivat taas mennyt menojaan ja minä istuin yksin täällä. Menin ulos ja käperryin piiloon, toivoin ettei naapurin tupakoivat pojat näkisi minua. Eivätkä ne nähneet. Oli tähtiromua koko taivas täynnä, katselin niitä ja ikävöin. Tuolla taivaalla liikkui kokoajan joku, minä vain pysyin paikoillani ja halusin jonnekin muualle.
Olen minä nukkunutkin, nyt, koko päivän. Heräsin juuri, enkä tajua kuka sottainen tyttö tässä asunnossa oikein asuu. Kaikki on hujanhajan ja minä tahtoisin kupin kahvia, ison valtavan kupin, jossa on melkein enemmän maitoa kuin kahvia. Eikä minulle ole edes kahvinkeitintä.

lauantai 27. elokuuta 2011

Näkymätön tyttö

Liian pieni, niin kai sitten. Vaikka ei kait 158,5 pitkää senttiä vielä mikään pygmi ole. Olin katsomassa musiikkitapahtumaa ja kaikki kävelivät ylitseni. Olin näkymäton. No vaikka en nähnyt, kuulin ja hyvää oli. Pidän näköjään suomalaisesta vanhan iskelmän ja jazzin sekoituksesta, suosittelen. Sain yhdeltä ja samalta pojalta kyynärpäätaklauksen sen seitsemän kertaa, enkä koskaan kuullut, että hän olisi ollut pahoillaan. Sanoi vain, mitäs olet noin pieni, menisit muualle. Yksi pitkä tyttö kysyin, haluanko häneen eteen.
Päätin, että tästä eteenpäin otan mukaani vain kaikki pitkät kaveripoikani, he saavat seisoa ihan takanani, koska huomasin, että silloin ei kukaan tule eteen seisomaan. Mikä lie siinäkin syynä.

Ja se, että olet liikenteellä just sen kaveripojan kanssa, voi sanoa, että sun mahkut mihinkään sinä iltana on mennyt. Koska teidän lasketaan pariksi oli mikä oli. Ei riitä, et seisotte toisistanne metrin päässä, ette koskettele toisianne, näin ne parit ruukaa tehdä, oon nähnyt, vain naurelette ja juttelette. Sinä olet sen ja silloin et pitäne vieraille miehille hymyillä, senkin naikkonen. Ja sitten jos menitkin jutteleen sille paaritiskillä olevalla kivan oloiselle miehellä, sekin kysyy, minne jätit sen poikakaverin. No höh, en kai minä kelleen menis jutteleen jos se ois minun poikakaveri. Haloo miehet, mikä teitä vaivaa.

No mutta, on minulle ainakin ihana kaveripoika ja se punainen rakkausromsku. Huomenna luen sitä sitten, niissä kirjoissa on takuulla onnellinen loppu.

perjantai 26. elokuuta 2011

Rakkautta paholaisenhillolla

Niin siinä sanottiin, viestissä joka oli paketin mukana. Toivotettiin kivaa viikonloppua ja jännittäviä tapahtumia.  Sain purkin paholaisenhilloa, pullon punaista mehua ja punaisen rakkausromaanin. Kun ei sitä rakkautta muuten eteeni eksy, ystävä antoi sitä näin. Punaista kaikki siksi, sydän on punainen. Toki kirjoitti että saisin jakaa nämä kaikki jonkun kanssa, jos se vaikka tänä yönä eteeni tulisi. Mistäpä sitä tietää.
Paholaisenhilloa siksi, että minussa on pieni paholainen, mutta niin makea että se ihastuttaa. Mehua, että saan lämmittää sitä ja juoda kun palelen liian usein, eikä kukaan muu lämmitä. Ja rakkautta ja jännitystä saan kirjasta, jos yksin tulenkin yöllä kotiin. Ihanaa, ystävä lukevat minut oikein silloin kun täytyy niin tehdä jotta minäkin nauran ääneen.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Punaiset kengät

Jokainen tyttö tarvitsee punaiset kengät, punaiset korkokengät. Tänään vain tuntui siltä, että punaiset kengät ratkaisevat kaikki ongelmani, joten ne hankittiin. Tiedä sitten, mitä tapahtuu, mutta kerrankin tein niinkuin vaisto kertoi. Ostin myös kirsikan tuoksuista ja väristä huulirasvaa, kun punaa huulet, tuntuu heti rohkeammalta. Keveämmältä hymyillä.

Aamu oli kiukkua täynnä, en osaa nukkua enää. Lomalla pilasin itseni. Totuin nukkumaan niin, että aina oli joku vartioimassa untani. En nukkunut yhtään yötä yksin ja nyt kun olen palannut arkeen, ei enää kukaan nuku kanssani ja minulla on hankalaa. Kieriskelen sängyllä ja mietin liikaa asioita, jotka ovat jo järjestyksessä, mutta kuitenkin joita suunnittelen kokoajan.
Minulle soitettiin, kaikki peikonpoikaseni olivat kärttyisiä ja kiukkusia tänään. Ehkä tuulet eivät vain ole tänään meille otollisia. Toivottavasti huomenna ne kääntyvät meidän puolelle.

Tänään etsin kynttilälyhdytkin esille, on jotenkin haikeaakin vähän. Ehkä tästä alkaa uusi, joku. En sanoisi, että elämä. En minä halua eilistä unohtaa, haluan vain muutosta hieman tähän nykyiseen tilaan, en vain oikein osaa sanoa mitä, jotain.
Sanonpa tai oikeastaan kirjoitan, vain, että lattialla makailu, musiikin kuuntelu ja kynttilänvalon heijastusten katseleminen on aikas mukavaa, ehkä mukavampaa se olisi toisen kanssa, mutta ei tässäkään mitään vikaa ole.




maanantai 22. elokuuta 2011

Mistä sinun maanantain iloiset asiat on tehty?

Minun:
- Sateesta, seisoin nilkkoja myöten vedessä, likomärkänä mutta iloisena
- Bussikuskista, joka veti jarrut pohjaan ja otti likomärän tytön kyytiin
- Työkaverien kanssa ja niille nauramisesta, parhaat ja omituiset.
- Villasukista
- Ystäväpojasta, jonka jutut on parhaita ja naurettavia, ja josta minä olen hassu pieni olento
- Teestä,  turkkilaisesta jogurtista, mansikkahillosta ja arbuusista.
- ja siitä bussissa olleesta miehestä, siitä joka jäi samalle pysäkille. Joistakin vain näkee heti, että tuosta tykkäisin jos tuntisin. Enkä nyt tarkoita mitään rakkautta ensi silmäyksellä, vaan siitä kun joku ihminen vain tuntuu sinun ihmiseltä. Omituista.
- Ja alla olevasta biisistä.  Tiedättekö, että That's the way it is




sunnuntai 21. elokuuta 2011

En saanut tehtyä..

koko viikonloppuna sitä mitä piti. Mutta teinkin paljon muuta. Kirjoitin kortteja, jotka vien huomenna postiin, kaikille ihanille ihmisille. Rakastan saada kortteja ja oikeita kirjeitä. Joskus mietin, että olisi ihanaa jos olisi joku oikea kirjekaverikin. Jos saat pian kortin, olet minun ihana.
Olen nukkunut, nukkunut ja nukkunut. Käynyt jumpassa, kumpanakin päivänä kahden tunnin rääkki, mutta minä hymyilen(tuskasta). Sekä tehnyt jotain, jota ei olisi pitänyt. Mutta hei, aina ei voi pitää hyvistä päätöksistä kiinni, eihän. Enkä minäkään täydellinen ole.
Istunut eräässä puistossa kahvilla itseni kanssa tovin jos toisenkin. Käynyt keskustelun vanhemman herrasmiehen kanssa mustien vaatteiden kuumuusvaikutuksesta aurinkoisella ilmalla. Hymyillyt nätistä. Ihastellut kuinka viereisen pöydän miehellä oli ihanan keltainen paita ja siihen täydellisesti sopivat kengännauhat. Juonut kahvia. Olen alkanut pitää kahvista ja kardemummasta.
Syönyt irlantilaista suklaata, juonut norjalaista mehua ja ikävöinyt Islantiin. Ja päättänyt, että kysyvä ei tieltä eksy, vaikka pusikkojen kautta mentäisiinkin ja vaikka vastaus ei ole se mitä haluat.

perjantai 19. elokuuta 2011

Puuhastelijat ovat innokkaita, kunnes tapahtuu jotain..mielenkiintoista.

No ei minusta ehkä kodin hengetärtä tule, mutta ainakin jaksan joskus yllättää kaikki, enimmäkseen itseni. Kun muut lähtevät kylille juhliin perjantaina, päätin jäädä kotiin. Väsyttää ja vielä kova ja hikinen peli päivän päätteeksi, niin on tältä tytöltä puhti poissa.
Kuitenkin hieman tylsyys alkoi vaivaamaan, kun ei tv.stä tule mitään ja nettikin on vaan tylsyyttä täynnä. Syntyi loistava idea. Kerrassaan mainio. Minäpä leivon. Kyllä, ideoita tulvi tuhansia. Haluan suklaata kaikkeen. Ja siinä samassa muistinkin, että aikanaan kotitaloustunneilla teinkin muffinseja, helppoja olivatko mitkä. Aineet suitsait sekaisin ja taikina vuokaan. Sitten, ystäväinenkin soitti ja ehdotti, et voin tehdä helppoja pikkuleipiä, kun kerran olen innostunut. Ja into puhkuen aloinkin hommiin, eihän tässä nyt kauaa mene.
Nämä ovat näitä kuuluisia viimeisiä sanoja, helppoa, ei mene kauaa ja suitsait sukkelaa. Minun keittiö näyttää siltä kun siellä olisi käynyt pyörremyrsky, joka paikka on sekaisin, täynnä likaisia astioita. Lattialla on valkoista töhnää, niin, se taikina kippohan kaatui sinne. Uunistakin tuli vähän jotan muutakin tuoksua kun vain paistuvan herkun tuoksua, saatto käydä niin, että se eka satsi muffinseja, hmm, no vähän kärähti.
Eikä tässä vielä kaikki. Kelläänhän ei käynyt pienessä mielessä sellaiset vähäpätöiset jutut kuin muffinsivuoat. Soitto äidille paniikissa, että mitenkä nyt. Onneksi äiti muisti, että on ostanut tyttärelleen lahjaksi sellaisen silikonisen systeemin. Liekö ajatellut etten kuitenkaan ihan mahdoton tapaus ole, ja ehkä joskus hänenkin tyttäressään herää se kodinhengetär, no sitä tässä odotellessa. 
Voin sanoa, että on leivottu, voin aamulla nauttia suklaisia pikkuleipiä ehkä, en vielä ole uskaltanut maistaa niitä. Muffinseja, jotka eivät kaikki palaneet. Vannon, että leivon taas, no jonkun ajan päästä. Sellaiset 100 vuotta voisi olla sopiva aika selvetä tästä.
Niin ja, eikä tässä vielä kaikki, imuroinkin koko kodin, pieni pakkohan se oli, kun lattia on täynnä valkoista jauhoa. Mutta hei, minä herään huomenna siistissä kodissa, kuhan tiskaan vielä ja on aamuteen kanssa jotain hyvääkin, toivottavasti.

torstai 18. elokuuta 2011

Minun kotini on revitty riekaleiksi, jokainen kohta irvistelee harmaana ja rumana. Keltaiset villat roikkuvat kuin räät lohduttoman vanhan miehen nenän pielessä. Ja minusta tuo rumuus on kaunista. Seison kadulla kauan ja vain katselin. Vettä sateli hitaasti ja oli jo pimeää.  Se pieni kelmeä valo heilui kadun päällä ja kaikki tuntui rauhalliselta. Haistoin vasta sahatun puun tuoksun ja minun tuli ikävä. Ikävä sitä kaikkea mikä juuri nyt ei ole lähelläni.

tiistai 16. elokuuta 2011

Voimabiisejä ja jotain muuta

Olen kuunnellut illan tyttöjen voimabiisejä, että yksinkin pärjää. Vaikka ei edes ole mitenkään onneton olo, eikä miesvihaa, vaikkakin sattui tässä tapaus jonka perusteella voisin sanoa, että miehet on sikoja, mutta en yleistä, eivät kaikki ole. Tähän ainakin haluan pyhästi uskoa.  Eikä ole sellainenkaan olo, että tähän just nyt ketään kaipaan. Paitsi vähän. Voimabiisit ovat joskus ihan paikallaan, vaikka niitä ei sen kummemmin tarvitsekaan.

Selailin tätä internetin mahtavaa maailma, ja saman kadun poika tuli sieltä vastaan. Just se, jonka kanssa olen kohta kaksi vuotta seisonut samalla pysäkillä ja kerran olen uskaltautunut sanomaan hei.
Voi tätä maailman pienuutta. Pojalla ja minulla on jopa muutama yhteinen kaveri, siis netin perusteella.  Päätin, että taas kun seisomme pysäkillä, minä sanon jotain. Mutta näin olen päättänyt tehdä joka ikinen kerta, ja empä vain ole saanut suutani auki.  Kiitos tämän maatakaatavan ujouden, joka esiintyy aina niin väärissä kohdissa.

Oikeastaan on ärsyttävää törmätä netissä johonkin kiinnostavaa. Sellainen vain jää mieleen et hei, vau, tuollahan on kiinnostavia juttuja, hyvää huumoria, kauniita sanoa... Mitä sitten, sinne se jääkin, jos ei suuremmat voimat ohjaa, esim. iske sitä salamalla niin, että se näkee näyn minusta, jonka jälkeen etsii minut käsiinsä. Tai niin, onhan se toinen vaihtoehto, se s-posti, niin muttako, laitatko itse tuntemattomalle et hei, lähemmä kahaville ku meillä saattais riittää puhuttavaa.

Löysin just ihan järjettömän rempseän renkutuksen joka hymyilyttää. Puhuva Kone.n Lintu.
p.s. jos osaisin laittaisin linkin :)

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Jos sua edes vähän hymyilyttää, sulla on hyvää huumoria...

Mikä ihana ja kamala viikonloppu. Ystävät ovat elämän sokeria. Yksi kävi pitkän matkan takaan ja oli ihana nähdä. Olimme ihan turisteja tässä kaupungissa, kävimme lintsilläkin riekkumassa. Kyllä, kaksi aikuista tyttöihmistä, siellä meni tukat hulmuten ja virnistellen. P.s. ei se ukko edes pahin laite ollut. Ihaninta oli iltojen pitkät tunnit kun paransimme maailmaa ja kyllä siitä parempi paikka tulikin, ainakin osittain.
Sitten se elämän, suola. Lähteä nyt kahville tyypin kanssa, jonka kanssa et ole missään kohtaa samoilla aalloilla. Tai siis minä en ollut. Eikä tyypissä edes enää ollut mitään kivaakaan.  Ja kaikki pojat, jotka ehkä lukee tätä, ihan vain tiedoksi, että raha ei ole kivoin puheenaihe. Eikä nosta niitä pinnoja kyllä pätkääkään puheet ex.stä. Tosin, onhan se tietenkin heti hyvä tehdä selväksi, mikä on tärkeää elämässä ja kukapa se nyt haluaa olla samanlainen kun entiset, huhhuh.
Piti oikein kävellä koko kaupungin halki, että vähän rauhoittuu, kun ei tiennyt, että nauraakko vai itkeä. Ilmeisesti pitäisi selventää ihan itselle ja vissiin ystävillekin se hyvä tyyppi, jota voisin kestää. Koska minun hyvä tyyppi ei sitten taida olla ihan samanlainen kun muiden.

Elikkä hyvä tyyppi on:
-Sellainen, jolla on hyvä huumorintaju, vähän sarkastinenkin ja mustakin ehkä.
- Sellainen, jonka intohimo on muutakin kun raha. Raha on se, millä maksetaan elämisen kulut, mutta ei se nyt pääasia pidä olla. Jos itsellä tärkeää on ihmiset, perhe ja ystävät, harrastukset jne, niin kai sitä voi odottaa, että toisellakin ne voisi olla lähellä itseään.
- Sellainen, joka haluaa olla ulkonakin, joka tietää, että tulitikuilla voi sytyttää muutakin kuin tupakin ja tietää, mitä sana retkeillä tarkoittaa.
- Sellainen, jolla on omakin elämä, harrastukset ja menot. Kun minullakin on, toisellakin on hyvä olla.
- Mutta sellainen, joka haluaa jakaa kuitenkin elämäänsä, aikaansa ja ihmisiään minunkin kanssa.
- Sellainen jonka kaikkia vaatteita ei ole ostettu dressmannilta, ei siis liikkeessä mitään vikaa ole, mutta sellaisen vaaleat lököttävät housut ja t-kauluspaita ei vain iske. Ihan sama vaikka sanoisitte, että olempa pinnallinen, niin sitten olen. Mutta kyllä hyvin pepusta istuvat farkut ja sopiva t-paita vaan ovat kivan näköiset miehellä.
- Ja vieläkin pinnallisuutta, sellainen pitkä, pitkä, pitkä. Vaikka onkin hassua pienenä pitää pitkistä, mutta pidämpä vain.
- Ja sellainen, jolle saan soittaa keskellä yötä, vain kertoakseni, että on ikävä. Tiedän, sehän on ärsyttävään ja typerää herättää nyt toinen tuollaisen takia, mutta haluan, että saisin tehdä niin jos tarvitsisin, ettei toinen menettäisi siitä hermoja. Koska saisi se toinenkin soittaa minulle.
- Sellaisen joka haluaa vähän matkustella, sekä täällä kotomaassa, että tuolla jossakin kaukana.
- Sellainen, jota naurattaa se, kun tämä tyttö lähti kalaan, niin ensin saaliina oli 3 isoa mäntyä ja lopuksi 5 kg kala ja ensimmäinen reaktio oli että minä en ainakaan tuohon koske.
- Sellainen joka osaa pitää päänsä, tingata, pitää sanansa, olla tukena.
- Sellainen joka ihastuttaa, että vihastuttaa samalla kertaa.
- Sellainen, joka  pitää minusta, kaikkine oikkuineni, niitä kun varmasti riittää.


Tiedän, ompa tytöllä taas vaatimukset. Mutta eikö meillä kaikilla ole, ihan takuulla. Eikä nämäkään nyt ole niin justiinsa, mutta tuollaisista asioista minä vain satun pitämään.


maanantai 8. elokuuta 2011

maanantaiaamuna...

Loman loppupäivät ovat käsillä, istun sohvalla tukka sekaisin ja minun pitäisi, pitäis tehdä niin paljon. Pakata, käydä moikkaamassa ystävää, ostamassa lahja, käydä siellä ja täällä. 
Mietin tässä, ettei minua kotona odota kukaan, kukaan ei halua, että tulen takaisin. Ei ole ketään jota kiinnostaa kuunnella minun lomastani, joka nauraisi minulle ja sanoisi, että haluaisi olla joskus minun mukana, seikkailla kanssani.
Paitsi, että odottaahan minua työkaverit, pomo, se ei hyvällä kattele jos en palaa. Ystävätkin jo kaipailivat. Mutta kuka haluaa tietää, että melkein hetin järkytyksestä ongen järveen kun iso kala tarttui siihen. Kuka haluaa kuunnella kun kerron, että sain auton varashalyttimen soimaan keskellä ihmispaljoutta vain lukitsemalla ovet ja en saanut sitä millään sammumaan, voi noloutta...

torstai 4. elokuuta 2011

Syvillä vesillä

Jos sinulla on rakas, jos sinä elät jonkun kanssa, miksi haikailla toisesta. Miksi ikävöidä vapautta jos rakastat. Näitä kysymyksiä on nyt mietitty paljon. Että mitä mieltä olen. Voiko tykätä monesta yhtä aikaa, rakastaa yhtä niin, että elää hänen kanssaan, mutta pitää myös toisesta ja seikkailla sen toisen kanssa. Minä en tajua. En edes halua tajuta. Ja silti mietin, nyökkäilen ja kuuntelen kun minulle puhutaan.
Ymmärrän sen, että asiat harvoin ovat mustavalkoisia. Vaikka minun rakkauteni olisi valkoista. Minä en jakaisi, ikinä, itseäni enkä toista. Ja toivon ettei kukaan jakaisi itseään minulle ja jollekin muulle. Muille se ei välttämättä ole näin.
Mikä minä olen lynkkaamaan toisen ihmisen elämän, tyylin ja asiat. Minä en ymmärrä, enkä hyväksy. Moralisoin, kyllä, ja en edes haluaisi tietää moisista asioista. Mutta minä tiedän ja yritän kuitenkin ymmärtää, eihän maailma koskaan ole yksiselkoinen. Asioilla on monet puolensa, niin hyvässä kuin pahassakin, ja mikään ei ole helppoa. Tosin sen helppouden taidamme me kadottaa itse.
Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi ei sitten pysytä yksin jos kerran halutaan seikkailla, silloinhan sitä saa vapaasti tehdä, ketään loukkaamatta.

Ja onko sitten jokaiselle olemassa se yksi ja oikea. Jonka kanssa elämä kestää kaiken. Miten se menikään, ylä- ja alamäet.  Minä haluaisin ainakin sellaisen, että vaikka ryömin kanssasi tai työnnän sinut sinne mäen ylös, tulen viereesi ja jaetaan se alamäki yhdessä, kiljutaan riemusta tai pelätään. Mutta yhdessä. En halua sellaista, yhdessä ylämäki ja sitten jyrkänteeltä alas.
Joskus on vain niin vaikea uskoa mihinkään rakkauteen. Kun tuntuu ettei kukaan siihen usko. Tai tuntuu ettei sillä ole mitään merkitystä, kun toista voidaan satuttaa kuitenkin niin helposti.
Enkä minä sano etteikö jokaisella voisi olla monta oikeaa, jokaiseen hetkeen varmasti sen hetkinen ihminen on oikea, mutta siis SE OIKEA, onko sellaista.
Tiedätkö mitä, ulkona on viileää, tulin juuri sisään sieltä. Ihoani hivenen kylmäsi jo. Mutta on vain niin kaunista. Istuin kalliolla ja mutustelin mustikoita. Tänään olisi hyvän yön suudelma sininen.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Viiden minuutin onni

Sen pituinenko onni on tänään. Tein jotain, ja sitä sain mitä toivoin. Se vain ei riitä minulle, ymmärrän sen.
Eilisen mietin tuulten suhinassa, että se tuntee jotain. Ja se tunsi. Tänäänhän sain mitä halusin. Se, että en osaakaan sanoa mitä pitäisi. Tekee hankalaa tästä.
Hetken onni, tarkoittaa viittä minuuttia, kello kertoi niin. Riittääkö se mihinkään. Olisiko ajanhenki nyt sitä mieltä, että olisi aika. Mitenkä käy jos pelästytään. En tahdo hukkaantua aaltoihin, en nyt. Purjehtisin harjalla ja tuntisin vain.
Hymyilen, itken. Olen sykkyrällä ja kerään rohkeuttani.

Haluan lisää, ehdottomasti enemmän, vaikka verille menisin kaikesta. Tahdon siltikin tietää kaiken vaikka se sattuukin. Olihan se niin, että rohkeat saavat haluamansa, olihan.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kärtyperseilyä

Ärrimurri. Haluaisin just nyt pakata laukkuni ja lähteä. Huutaa päin naamaa. Polkea jalkaa ja murista.  Miksi mitään ei voi tapahtua ja kaikki tapahtuu. Kukaan ei ymmärrä, ei tajua ja tajuaa. Tuntuu tyhmältä. Toivon typeriä asioita. Ja ennen kaikkea, miksi en itse uskalla, voi, enkä kykene.

Hyvän päivän ilta on perseilyä varten tänään, tule, ota kädestä ja kestä kaikki. Tai no huokaise, kohauta olkapäitäsi kun sen sekunnin mietit minua.

Tiedättekö sen tunteen, kun toivot jotain mitä sinulla ei ole ja se melkein tekee kipeää.

Kun makaa sängyllä, katselee vanhasta ikkunasta ulos ja näkee pilviä, on onnellinen. Vieressä hymyilee joku joka on rakas. Pihalla tuuli puhaltaa ja rannalla veneet hinkkaavat laituria, kuuluu pientä narinaa. Kaunista. Kun laiturilla istuu ja upottaa jalat veteen, se on kylmää, tekee mieli kirkua ilosta ja kylmästä.
Aamulla herätessä, ottaa kupin teetä. Kävelee yöpuvussa pellon yli rantaa, istuu saunan portailla ja katselee kauas. Se on unelmaa.
Siinä sängyllä kun makaisin, minulla oli ikävä.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Repaleisia ajatuksia

Paljon on sanoja näppäimillä, mutta lanka on solmuinen ja selvittämätön. Tahtoisin sanoa paljon, mutta en oikein edes tiedä mitä. Repaileisia lauseita siellä täällä pitkin ajatuksenköyttä vain.

Tahtoisin sellaisen mummon mökin, pienen punaisen talon, jossa on valkoiset ikkunanpielet. Sellaisen johon saisin tulla silloin kun kaikki muu on hankalaa. Kun tuntuu ettei henki enää kulje ja tuntuu vaikealta. Saisin tulla mökkiini, laittaa villasukat jalkaan, keittää teetä kannu tolkulla, laittaa uuniin tulet ja tuijottaa ikkunasta ulos sisällä lämpimässä. Siellä missä maailma on joskus pientä ja yksinkertaista.

Se, että on lomalla, ei tarkoita etteikö sitä mieti paljoa. Vaikka on keveämpää, ei stressiä aikatauluista, saa herätä koska haluaa. Silti mieli on täynnä, joskus hattaraa ja joskus taas niitä, no niitä maailman isoimpia juttuja.
Tänään kun kylvetin vauvaa ja katsoin telkkaria, toinen vähän suurempi pienempi sylissäni, mietin lapsia. Että, onkohan koskaan omia sellaisia, haluanko edes. Rakastan näitä pieniä täällä, mutta entä omat. Tai siis, rakastaisin omiakin mutta onko niitä ikinä minulla.

Ja on ollut jo hetken ikävä yhtä ihmistä. Olin ehkä väärässä hänen kanssaan aikaisemmin. Kirvelee myöntää, on hankalaa edes myöntää tämä ikävä. Silti, taas aamulla mietin häntä. Yritin saada hänen huonot puolet listattua, mutta, oikeastaan en tiedä, onko hänen huonot juttunsa omia väärinkäsityksiäni. Kuitenkin pidän hänestä paljon. Sitäkin mietin, että onko tämä nyt vain sitä, että haluan sellaista mitä en voi ikinä saada?1? No mene ja tiedä.

Päätin, että ensi syksynä minulla on se ystävä, jonka kanssa voin mennä istumaan kahvilaan ainakin kerran viikossa. Sinne minkä ikkunan edestä aina laahustin väsyneenä kotiin iltaisin. Parannetaan viikkot paremmaksi. Sellaista tarvii jokainen, eikö niin. Oikeastaan minulle ei ole sellaista ystävää, siis kahvilaystävää, mutta nyt se etsitään ja löydetään.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Rento Reino täällä hei.

Lomalomaloma, se kauan odotettu on alkanut ja minä olen rennosti. Viikon sisään on rokattu, tavattu paljon omia ihanaisia. Vietetty laatuaikaa peikonpoikien kanssa, istuttu laiturilla ja syötetty itseämme sääskille. Rakastan tätä. Tiedättekö, rantasauna, hiljainen ranta, järven toinen puoli on sumuinen ja sataa hitaasti. Se jos mikä on rakkautta.
Äskein kun kuljin koiran kanssa traktoripolkua, mietin, että jos joku kulkisi jossakin minun kanssani, tai minua varten, no vastaan se täällä tuskin tulee. Naurattikin vähän, yritin saada koiraa ajattamaan meidän hirvasta, mutta se pyysi vain sopuleita minulle.

Jotenkin olen ollut täysin huomaamaton kaikille kaksilahkeisille, edes siellä rokkaamassa en oikein huomannut ketään, toki juttelin monen kanssa, nauroin ja hymyilin, mutta kukaan ei jäänyt mieleen. Tulin monen paikkakunnan läpikin ja ketään ei tullut vastaan. Ehkä tämä on nyt merkki jostakin. Ehkä minä vain olen seestynyt tähän tilaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Reset unit

Mitä se on kun tyttöä vain väsyttää, hän löhöilee lattialla ja katselee kaaosta ympärillään. Kuka pelastaisi minut tästä. Puhtaita ja likaisia vaateröykkiöitä siellä täällä. Pölyä, pölyä, pölyä. Matkalaukku ammottaa keskellä eteistä ja odottaa, kaivaa kuoppaansa ja kuiskii, joko, joko mennään. Minä en jaksa. Töissä pitää vielä hieman olla virkeä, pitää olla ahkera ja hymyillä. Tänään kehuin työmiehiä, ovathan he kultaisia. Söin pussillisen matkakarkkeja, niin, nehän pitäisi syödä matkalla mutta minulla halutti ne syödä nyt. Ei ehkä olisi pitänyt, nyt on hieman paha olo. Mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Tässä kun makaa ja miettii kaikenlaista, tulipa mieleen se, että mitä te miehet saatte siitä, että teette ohareita. Ja kyllä, yleistän tämän nyt kaikkiin miehiin, ihan vain siksi, että harmittaa.  Tulipa sekin vaihteeksi koettua viikonloppuna. Siellä istua kökötin, auringossa ja odottelin aikani, kunnes lakkasin odottamasta, totesin vain, ei enää kannata. Ilmoittaahan ei voi jos ei kiinnosta tai ehdi tai jotain. No ei minuakaan enää kiinnosta.
Leffassa käyminen yksin on parhautta. Se Thor, komeaa, räiskyvää, hyvää ja pahaa. Minun vieressä istui solmussa, todella pitkäraajainen mies. Se ei ehkä pitänyt elokuvasta. Ainakin se tutki puhelintaan usein. Ja oli solmussa, kädet ja jalat ylsi joka puolelle, ainakin minusta tuntui siltä. Polvet hipoi taivaita ja minun pieniä jalkojani. Edessä istui isopäinen mies, joka söi kaiken tekstin, mutta mitäpä siitä. Minä istuin ja katselin sitä näyttelijää.
Ja sitten minä vain resetoin ja resetoin, tuntuu että tämänkin yksikön kun saisi resetoida, se voisi nähdä jotain uutta.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

lauantai

Siellä paistaa aurinko, on lämmintä. Heräsin ajoissa, melkein tunnin lojuin sängyllä ja mietin, niin, jotain poikaa ja tätä elämää. Nousin vihdoin, tepsuttelin avaamaan verhot ja laittamaan veden kiehumaan, sitten suihkuun. Seisoskelin parvekkeella, katselin katua ja join teetä. Kun aamuhaahuilu oli suoritettu, pukeuduin, letitin kosteat hiukseni, etsin avaimet ja lähdin töihin. Matkalla ostin jääkahvin ja kaksi appelsiinia, minulla halutti niin jotain hyvää. Istun toimistolla, täällä tuuletin humisee. Pojat taisivat jo lähteä, mutta minä vielä valvon muutaman tunnin, jotta kaikki toimisi. Sitten lähden kotiin. Valvon jonoja, kirjoittelen käskyjä, rikon näköjään ja korjaan ja kirjoitan blogia. Illalla ajattelin sopia treffit, pitkän ja vaalean kanssa, niin juuri sinun. Odotan näkeväni sinut tänään punaisilla penkeillä. Ostan pussin yksinäisiä karkkeja, kaivaudun istumaan syvälle penkkiin viileässä salissa ja uppoudun seikkailuun.  Yöllä kävelen kotiin ja toivon että sataisi vettä.

torstai 7. heinäkuuta 2011

liian vähän on vain liian paljon

Ainoa mitä saan itsestäni ulos on tuo ostikko, enkä edes osaa selittää sitä. Paitsi, että taisin juuri saada lievän paniikin itselleni aikaiseksi. Istun parvekkeen oven edessä lattialla, sieltä tulee hieman happea ja kuuluu elämän äänet. 
Minä tarvitsisin nyt kahvia, sellaista haaleaa maitokahvia ja jonkun, jolle voisin kertoa kaiken minusta. Oikeastaan, se voisi olla joku ihan vieras tai puoli tuttu, jolla ei olisi mitään painolastia olla minun puolellani. Joka kuuntelisi minua. Kuuntelisi minun suurimman salaisuuteni, minun vihani, pelkoni, rakkauteni ja ikäväni ja sitten vasta päättäisi pitäisikö minusta. Ja minä haluaisin tehdä hänelle samoin, haluaisin kuunnella hänen tarinansa.
Haluaisin suunnitella tulevaisuutta jonkun kanssa, miettiä menemmekö yhdessä mustikkaan syksyllä. Haluaisin kiistellä siitä, kumpi on parempi irvistelemään ja kumpi saa pidemmän loikan kumpparit jalassa. Haluaisin hassutella, kuiskata jonkun korvaan, että pidän hänestä.
Mutta tässä minä istun yksin, ja kuuntelen kuinka erilaila ihmiset kulkevat, yksi menee eteenpäin pläpspläps, toinen thumpsthumps, kolmas viuhviuh. Eräs puhuu puhelimessa niin, että katu raikuu, huono kuulo kait toisella. Puistokemistin elämäkin on hankalaa, kukaan ei ymmärrä, joku joi viimeisen huikan pullosta ja Liisakin kuuluu olevan huora..Ei se elämä ole aina ilosta tuolla ulkonakaan.


maanantai 4. heinäkuuta 2011

Niinhän se on että elämä on juuri niin kaunis kun sinä sen näet.

Poika makoili kalliolla, nautti auringosta, antoi ihon imeä merestä suolaveden pisaroita, jotka aallot heitteli päällensä. Hiuksen olivat hieman ylipitkät, tuuli juoksutti sormiaan niissä. Katselin ylempää kiviltä ja ihailin kaunista merta. Ystäväni puheli elämästä ja onnesta, mitä hänellä on. Minä söin mustia karkkeja ja mietin elämää. Miten rakkaus on elämän suola ja sokeri, vähän niinkuin ne pahat mustat karkit, joista minä pidän kuitenkin. Nojasin leukaani polviin ja kuuntelin, ääniä, ystäväni ääntä, lokin kirkunaa, meren kohinaa ja sitä miten kauniilta kuulosti ranska kun se soljui pojan huulilta.
Nautin auringon kuumuudesta, siitä miten se kuumensi minutkin samalla. Nautin juttelusta parhaani kanssa. Kaunista on jakaa hyviä hetkiä ihanan ihmisen seurassa. Nauroin pojan kauniille hymylle kun hän katseli takaisin. Nauroin kun hän veti kastuneet farkkunsa päällensä ja irvisteli elämälle.
Kuuman päivän nautintoja ovat kylmät juomat, terassit, ystävät, pojat ja paistava aurinko. Minä nautin.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Se tunne...

Se tunne kun tahtoisi vain juosta, kauas pois, mutta et juokse koska, se ei muuta tilanne mihinkään. Se tunne kun et jaksaisi pysyä paikoillaan, mutta mitään muuta et osaa tehdä, kuin istua paikoillasi ja tuijottaa eteesi. Se tunne kun tahtoisi olla biisi "minä määrään" mutta oletkin "mun elämä" ja kuuntelet kuitenkin kaikkein räydyttävimpiä rakkausbiisejä mitä maailma päällään kantaa. Se tunne kun lähetät kiukkuista postia ja kohta puhelin soi ja sanotaan että kaikki onkin hyvin ja sinua hävettää. Se tunne kun tahdot sanoa kyllä mutta sanotkin ei, koska järki on se joka puhuu. Se tunne kun haluat pyytää jotakin, mutta et ikinä pyydä, koska vastaus pelottaa. Se tunne kun peikonpoika soittaa ja juttelee. Se tunne kun seisot lentokentällä ja tahdot mukaan mutta et pääse. Se tunne kun aurinko paistaa ja pisamat poksahtelevat näkyviin nenänpäähäsi. Se tunne kun lasket öitä lomaan ja ne yöt vähenevät vähenemistään. Se tunne kun yöllä kävelee tyhjillä kaduilla ja odottaa ihmettä, että vastaan kävelisi se ihanuus. Se tunne kun nostat katseesi ratikassa ja sinulle hymyillään. Se tunne kun on kesä ja minä hymyilen.
Voi rotta näitä tunteita!

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Minä toivon kaikkea hyvää

Ikkunasta lenti sisään maailman isoin, karvaisin ja rumin kärpänen. Silmääkään räpäyttämättä liiskasin sen juuri pestyyn ikkunaan. Katselin tuhoni jälkeä. Kamala sotku pienestä ruumista.
Ystävä lensi eilen maailman ääriin, rakkaus löytyi sieltä. Sinne he asettuvat elämään.  Rakentavat sateiseen maahan pienen pesän ja ovat onnellisia.
Minä pyysin poikaa yhdelle, hän ei ikinä vastannut mitään. Mutta hän ilmoitti, että tänään hän tulee omasta kylästään minun kylääni, mutta ei minun luokseni.
Tänään tutustuin ihmiseen, en kuitenkaan osannut antaa itsestäni mitään. En jaksa nyt luottaa keneenkään vaikka tahtoisinkin. Toivon hänen jaksavat odottaa minua edes hetken.

Huomenna on taas arki ja minä pidän siitä. Se vie kaiken puhtini, ajatukseni ja toivoni pois. Ei tarvitse kuin tehdä arkiset työni ja nukkua. Tiedän, etten ehdi miettiä turhanpäiväisyyksiä, koska on isompiakin asioita kuin minun tunteeni.
Toivon kaikille kaikkea hyvää. Vaikka minussa on kylmää ja tyhjyyttä, silti on olemassa hyviä asioita, pieniä onnellisuuden tekijöitä, jotka saavat kaiken rakkauden. Ystävät, perhe ja ne pienet peikonpojat joita ikävöin.

Ja silti mietin lokkien elämää. Voisin minäkin liitää ja kirkua hetken. Kaikesta huolimatta.