On niitä

jotka jäävät ja toisia jatka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi. -Tove Jansson

Mutta mitä jos valitsi jäämisen joka vaihtuikin ikuiseen lähtemiseen. Rauhattomuuteen ja pelkoon, ettei minusta tule koskaan kokonaista sittenkään missään paikassa. Lähtemisestä tuli helppoa, sillon ei tarvitse miettiä itseään, vain ajatella hetken huumaa, joka tulee jokaisen lähdön kanssa. Jääminen pelottaa liiaksi, sillon pitäisi antaa itsestään jotain, jos ei muille niin ainakin itselleen.
Joka ikistä lähemistä ja jäämistä katuu jossain vaiheessa, aina tulee hetkiä joilloin vain miettii valintojensa vääryyttä, vaikka eivät ne kuitenkaan ole vääriä. Nehän ovat palasia sinusta, elämästä.
Jollakin tapaa, olen nykyään hyväksynyt sen asian, ettei minusta kokonaista ole tullut, eikä taida koskaan tullakkaan. Mutta minun on silti ajoittain hyvä olla minä. Ja ehkä vain kuulun siihen ryhmään, jonka on oltava vahva mutta rikkinäinen.
Ja olisiko se edes niin, että jos olisin valinnut toisin, nämä kertyneet huonot uutiset eivät olisi tapahtuneet. Tuskinpa vain.

On vapaapäivä ja minä en osaa tehdä mitään. Istun sängyllä ja poden huonoa omaatuntoa. Minulla ei ole ohjelmaa, ei suunnitelmaa, ei yhtään mitään. Koti on kuin pommin jäljiltä ja silti vain istun ja mietin. Mietin tätä elämää taas, miksi asiat menevät aina päin honkia. Miksi silloin kun hyvä henkäys käy, tulee sen kymmenen huolta heti sen perään ja sinä olet kädetön tekemään mitään muuta kuin yrittämään pitämään kaiken pystyssä ja yrittämään olla positiivinen.

Ja riittääkö se, en tiedä, mutta eihän mikään muu ole kai mahdollista. Joskus toki haluaisi vain antaa periksi, lyödä hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Mutta eihän se vie mitään eteenpäin, tosin en kyllä tiedä viekö sekään, että toivoo parasta, mutta se helpottaa hengittämistä, ainakin ajoittain.

Ja kun kaikki on sekaisin jo muutenkin, sekoittaa minua myös ihminen joka pyysi antamaan mahdollisuuden, enkä tiedä onko minusta siihen. Tiedättekö, kun on tottunut torppaamaan kaiken, koska pelkää sitä ettei kukaan jää viereen, mutta vielä enemmän pelkää sitä, että joku jääkin.
Tämä ihminen sanoi syyksi olla kanssani, muuten vain, koska se voisi olla hyvääkin. Ja se minua viehättää, kerrankin jotain, mikä ei olisi heti monimutkaista, eikä minun tarvitsisi kuin pitää hänestä, näin aluksi.

Siinä minä seisoin, selkä suorana, hymyilin. Juttelin kepeästi, nauroin. Olin iloinen. Puristin toverillisesti kädestä, toivotin onnea. Näyttelin täydellisesti osani. Olen hyvä pitämään kaiken sisälläni, säilyttämään ikävän itselläni.

Hetken leikin ajatuksella, että sotkisin kaiken. Että antaisin mennä välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestäni ja hänestä. Mutta ei, jos meidän välissä ei olisi ne kaikki ihmiset ja ne rakkaudet ja vastuut ja elämät, sillon tekisin jotain, mutta nyt vain jatkan matkaani ja toivon jotain, en vain itsekään enää tiedä mitä.