On vapaapäivä ja minä en osaa tehdä mitään. Istun sängyllä ja poden huonoa omaatuntoa. Minulla ei ole ohjelmaa, ei suunnitelmaa, ei yhtään mitään. Koti on kuin pommin jäljiltä ja silti vain istun ja mietin. Mietin tätä elämää taas, miksi asiat menevät aina päin honkia. Miksi silloin kun hyvä henkäys käy, tulee sen kymmenen huolta heti sen perään ja sinä olet kädetön tekemään mitään muuta kuin yrittämään pitämään kaiken pystyssä ja yrittämään olla positiivinen.

Ja riittääkö se, en tiedä, mutta eihän mikään muu ole kai mahdollista. Joskus toki haluaisi vain antaa periksi, lyödä hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Mutta eihän se vie mitään eteenpäin, tosin en kyllä tiedä viekö sekään, että toivoo parasta, mutta se helpottaa hengittämistä, ainakin ajoittain.

Ja kun kaikki on sekaisin jo muutenkin, sekoittaa minua myös ihminen joka pyysi antamaan mahdollisuuden, enkä tiedä onko minusta siihen. Tiedättekö, kun on tottunut torppaamaan kaiken, koska pelkää sitä ettei kukaan jää viereen, mutta vielä enemmän pelkää sitä, että joku jääkin.
Tämä ihminen sanoi syyksi olla kanssani, muuten vain, koska se voisi olla hyvääkin. Ja se minua viehättää, kerrankin jotain, mikä ei olisi heti monimutkaista, eikä minun tarvitsisi kuin pitää hänestä, näin aluksi.