Miksi olla onnellinen on aina niin paljon vaikeampaa kuin olla onneton.

Ja minä halusin sitä niin paljon. Niin paljon, että otin askeleen, toisenkin kohti. Avasin oviakin ja olin valmis. Minä halusin sitä oikeasti niin paljon kuin pienet peikkolapset voivat jotain haluta. Se oksetti ja pelotti, mutta minä olin valmis siihen, niin valmis kuin vain olla voin. Ja sitten, kukaan ei muu ei enää ollutkaan valmiina mihinkään.
Ja niin, kerran taas totean, enkä varmasti edes viimeistä kertaa, että antaa olla. Minä en halua enää mitään.

Ensin on ettei ole mitään, sitten on kaikki. Sitten iskee se kun kaikki pelottaa ja on liian nopeaa. Nyt on katkos yhteydenpidossa ja minä istun lentokentällä. Tämä reissu kyllä oli tiedossa, mutta se tuli hyvää aikaan. Juuri silloin kun se paniikki iski.
Voi kun sitä ihminen osaisi hypätä tunteeseen ja siihen hetkeen. Mutta kun ihastuu, iskee heti perään se paniikki itsensä luopumisesta. Miksi se vapaus on niin kallista ja silti se yksinäisyys vaivaa. Ja miksi kun tulee yksi vastaan, sen jälkeen on monta hyvää jonossa. Ja miksi se haluaminen on niin vaikeaa.

Hyvä musiikki, parempi mieli, hyvä seura, loistava mieli....

Koko päivän kestäneet treffit. Kai siinä voi jo sanoa, että viihtyi toisen seurassa, varsinkin ihmiseksi, joka ei edes käy treffeillä.