maanantai 16. heinäkuuta 2012

Aikansa kutakin

Onni on olla onnellinen pienistä asioita tässä maailmassa. Ystävät, ne rakkaimmat, tärkeimmät ja ihanimmat, heidän kanssa olen nyt tätä kesää viettänyt. Tulin juuri kotiin rokkaamasta maailman parhaista, hieman kosteista, bileistä.  Olo on väsynyt ja hyvä, vähän haikeakin. Aina olo on vähän haikea kun hyvää tapahtuu ja jää sitten taakse, kun elämä menee rytinällä eteenpäin. Mikä toki on hieno asia.


Ja vähän haikeaa on sekin, että olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohitse nyt. Aika aikaansa kutakin. Rakkausrintamalla ei mitään ole tapahtunut, tuhlaan aikaani sellaisiin, joihin ei välttämättä kannattaisi, mutta nyt mennään näin ja katsellaan. Kuten tämän tarinan nimikin sen sanoo, hipaisun päässä, sitä olen ollut monesti rakastumisen tai lähinnä ihastumisen kohteen kanssa. Olen mahdottoman hyvä ihastumaan, mutta eteenpäin en pääse sitten millään, paitsi kaveri linjalla. Mistä toki en valita, kaikki ystäväpojat, jotka ovat kyytiini jääneet, ovat rakkaita ja tärkeitä. Itse asiassa tajusin vähän aikaa sitten, etten ole ikinä rakastunut. Rakastanut kyllä, mutta en rakastunut. Mutta en sitä ala nyt rypemään, ehkä jonakin päivänä rakastun, mene ja tiedä. Ihastelen sitten sitä ennen ja paljon, koska sen osaan. Viimeksi viikonloppunakin ihastuin korviani myöten, mutta ei siitä sen enempään. Nämä minun ihastumiset tosin eivät koskaan kestä sitten syystä tai toisesta sen kauempaa. Mutta ehkä joku päivä, rakastun minäkin. Aika näyttää.
Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän hetkeen, tässä ja nyt.

Kiitän kaikkia teitä, jotka tätä tarinaa ovat lukeneet ja kommentoineet. Tekin olette tärkeitä.
Ja en sano ettenkö vielä joskus jotain kirjoittelisi tänne blogimaailmaan, nyt vain tuntuu ettei minulla ole enää sanoja sanottavaksi täällä tämän enempää.






Ja lopuksi kaunis biisi, joka sopii minulle nyt.



















torstai 5. heinäkuuta 2012

sydän matkalaukussa

Minulla on pohjaton vimma lähteä.  Pieni kotini on täynnä reissulaukkuja,  avonaisia  ja tavaraa puolillaan. Tulen ja menen ja mikään ei riitä. Kaivan jo kuoppia tulevaan viikonloppuun. En jaksaisi enää odottaa, vaikka eihän siihen enää kauaa ole. Ja sitten taas menen hetken ja olen vapaa, lähinnä itsestäni. Matkalla kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin seikkailua.
Toinen nimeni on levottomuus. Mieli karkailee koko ajan unelmiin, hattaroihin. Maailmalle, jonnekin tai jonkun kanssa. Vaikka tuonne naapurikaupunkiin. Kuhan vain saisi mennä. 

Toisaalta haluaisin vain hetken olla jossakin, mistä kukaan ei minua löytäisi. Tahtoisin hetken olla jonkun kanssa, joka ei vaatisi minulta yhtään mitään. Ei vaatisi rakkautta. Ei vaatisi ikuista analysointia minusta, sinusta, kaikesta. Ei vaatisi seuraa mutta olisi hetken kanssani, seurassani.

Kesäkin on viimeisten viikkojen aikana nyt näyttänyt elämää, sitä mitä olinkin vähän odottanut. On kaunista, aurinkoista, lämmintä ja ystäviä siellä ja täällä. On terasseja, on tanssilattioita, jalkapallon pelaamista, on kauniita hymyjä, minullakin. On komeita miehiä, on flirttiä, on juuri sitä mitä kesästä odottaakin. Paitsi, että ajoittain vaivaa haikeus tiettyihin menetettyihin asioihin, tai koettuihin, tai tavattuihin. Mutta niinhän se on, että kun yhden oven aukaisee, toinen vain menee kiinni, vaikka toivoisikin ettei niin tapahtuisi. Mutta silti, vaikka jokseenkin haikeutta onkin, minusta tuntuu, että tämä kesä on hyvä, ainakin nyt on hetken ollut. Tulevaisuuskin näyttää kovin hyvältä, koska junat, veneet ja lentokoneet vievät minua seikkailuun .