perjantai 30. syyskuuta 2011

Lupasinko olla synkistelemättä, no jos ihan vähän kuitenkin, ettei totuus unohtuisi. Ja kun on hyvä syykin. Mun kesämiehet otti ja lähti. Se tarkoittaa, että kesä on loppu nyt ja on tyytyminen normityökavereihin. Kesämiehet vain olivat iloista porukkaa. Sentään potkittiin pojat pois kakkujen kera, syötiin itsemme kipeiksi juusto, mustikka ja marjakakulla. Ja silti oli vähän haikeaa, vaikka tiedänhän minä, että ne tulevat vielä vastaan kyllä, ei tämä maailma nyt niin iso ole.
Sitten soitteli peikonpoikanenkin, olisi halunnut, että lentäisin tänään hänen luokseen, koska suuret työt ovat alkamassa peikkometsissä ja olen luvannut silloin sinne mennä. Mutta kun pitäisi vielä muutamia aikoja odottaa, siihen lomaan asti.
Muutenkin oli jotenkin ihan outo päivä. Aamulla heräsin siihen, että näin unta ihmisestä jonka tiedän mutta en kuitenkaan tunne. Hän oli samalla pelastaja että vihollinen. Unessa oli vihollisia, jotka keräsivät ja tuhosivat peräkärryjä ja autoja, pakoilua, vessanpöntöissä asuvia kummituksia, rakkaita ihmisiä ja ilmassa paikallaan pysyviä lentokoneita.  Hyvä ja kummallinen uni. Ja koska on outoja asioiden päivä, yksi mies ilmoitti, että olen hänen lemmikkinsä. Mitä hittoa se tarkoittaakaan. Ehkä temperamentikasta luonnetta ja bullboggia muistuttavaa ulkonäköä. Ei se nyt muutakaan voi olla.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kuka nostaa kissan hännän jos ei kissa itse

En enää synkistele hetkeäkään. Pyh, maailma, minä kyllä pärjään. Pärjään tämänkin syksyn ilman kainaloa. Minä selviän kaikesta työstäni. Selviän joka ikisen tentinkin, vaikka tuntuu etten jaksa. Mutta jaksan kyllä, jos ei muuten niin hampaat irvessä.
Päätin, että ikävän saa kaikkoamaan sillä, että lähtee sinne minne on ikävä. Tilasin liput ja varasin loman. Minä lennän.
Päätin, vaikka se rakkaus ei ole minua varten, näköjään. Minä menen silti sinne, paikkaan mikä on kuulemma rakastavaisille. Pyh, minä menen ilman rakkauttakin ja rakastan sitä kaupunkia. Ostin liput sinnekin ja varasin toisen loman.
Otin itseäni niskasta kiinni, ja olin yhteydessä maailman ihanimman ihmisen kanssa, hän voi hyvin. Minua lämmittää ajatus aina siitä, että hän on minun ystäväni ja että jos maailmassa olisi mahdollisuus, hän olisi minun suurin ihastukseni.
Ja vaikka yksin täällä lattialla istunkin, on minulla tuossa lähellä hyvä kirja, monta kynttilää palaa ympäriinsä ja viltti lämmittää kun on kylmä. Ajattelen kaikki ihania ihmisiä, joita minun ympärilläni on ja olen heistä iloinen. En minä siis yksin ole ollenkaan. Enkä ajattele sitä mitä minulle ei ole, ajattelen vain sitä mitä minulla on, koska silloin hymyilen. Ja ajattelen, että kyllä aika näyttää, mitä tuleman pitää. Niin se vain on.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Mitä jos...

Päivä jonka vaikka olisi voinut nukkua ohi. Viime yö menikin melkein siinä, että oli mietittävää. Mitään valmista ei tullut, enkä sen fiksummaksi. Piti kuitenkin pohtia tyhjiä. Miettiä mitä jos ja mitä jos ei. Kukaan ei tiedä kuitenkaan, mitä jos...
Aamulla työmiehet olivat armeliaalla päällä, antoivat yönsä valvoneen väsyneen nukkua hieman yli yhdeksään. Olin kiitollinen.

Eikä tämä päivä muutenkaan ollut hyvien uutisten päivä. Ilmoitettiin, että oli tapahtunut jotakin, joka olisi voinut olla vakavampaakin. Vakaavampaa kuin verta, tikkejä, mustelmia ja rikkinäisiä asioita, mitä se nyt oli. Oli hyvää onnea taas kerran mukana.
Silti minä istun täällä hiukset säikähdyksestä pystyssä ja mietin että mitä jos. Vaikka turhahan sitä on miettiä, mutta..Tuntuu taas, että olen niin kaukana.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Kun pää ja häntä on hukassa..

on elämä mallillansa, sanoi varmasti joku viisas ja suuri. Vaikka minä.

Kaksi päivää tässä on puuhattu kaikenlaista, mutta ihan mitään valmista ei ole tullut. Itseasiassa olen paskin opiskelija ja itseni huijaaja ikinä. En ymmärrä, miten olen selvinnyt edellisistä opiskeluistani edes kohtuullisesti. En ole se ihminen joka tekee kaikki heti, tarttuu hommaan ja hoitaa sen pois siltä seisomalta. Ei, minä olen se, joka jättää kaiken viime tippaan, joka sitten viimeisen yön valvoo ja kiroaa itseään, ettenkö voisi oppia olemaan kunnollinen. En vain voi. Tälläinen homsantuuteli, puuhastelija ja unelmoija vain satun olemaan, joissakin asioissa.
Tai, siis perun vähän puheitani. Itseasissa tietyissa asioissa olen, just nyt kaikki pitää tehdä ja heti, mutta en tasan tässä. Töissäni esim pyrin kaikki hoitamaan niin pian kuin aikataulut antaa myöten, joskus jopa piiskaan työtovereita asioiden edistymisen takia. Ja sitten ihmissuhteet, no ei puhuta nyt edes niistä. Minä hoidan ne miten parhaimmakseni osaan. Siis en osaa.
Mutta siis, asiat hoituu ja ei todellakaan hoidu. Ja että se osaakin olla ärsyttävää.

Minusta tuntuu, että olen vähän niinkuin Maija Poppanen, siis sellainen kun tuulet alkavat puhaltamaan, on aika lähteä. On tuntunut jo hetken siltä, että olisiko aika lähteä. Minne, se onkin se hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Olen tietyissa asioissa loputtomiin jahkaaja, mutta on yksi asia missä teen nopeat päätökset, niin on aina ollut. Elämän suunnan muutokset. Viimeisimmän lähtöni päätös tapahtui viikossa.
Nyt kun matkaan junassa, tuntuu hyvältä mennä johonkin. Ehkä tämä voisi olla minun uusi paikkani, ehkä elämä alkaa tässä paikassa, niinkuin se aina on alkanut uusissa paikoissa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kun keikkuisi lautalla, eikä suunnasta aina ole tietoa.

Hämäriä asioista tämä elämä täynnä, asioista joiden jäljiltä olet herkkänä, hieman vereslihalla ja arkana, ennen kaikkea ihmeissäsi. Sitä minun viikkoni taas on täynnä. Ihmisiä, joiden jäljiltä en tiedä mitä tehdä ja missä minun paikkani on.
Taisin antaa rukkasetkin eilen, mutta oletan että kyseessä oli vitsi, ainakin kaikkien piti nauraa. Paitsi mietin sitten, että jos ei mitään löydy, jos en löydäkkään sitä, joka tahtoo elää kanssani, olisiko järkiliitto sitten se vaihtoehto. Paitsi mitä siitä saa, muutakuin tietenkin sen, että sinulla on siellä kotona joku, josta tietenki välität, mutta et ehkä rakasta, et ainakaan sillälailla kun toiseen ihmiseen voisin rakastua, palavasti, maailmoja syleilevästi. Sellaista minä tahtoisin, edes kerran.

Minua vaivaa pieni ikäväkin, ikävä kaikkia ja johonkin mitä en edes oikein tiedä. Ennenkaikkea minua väsyttää, väsyttää olla ahkera, väsyttää kaikki ne tehtävät mitä en saa ajoissa tehtyä, koska aika ei vain riitä. Onneksi kahden viikon työputki on kohta lopuillaan, pääsen edes yhden aamun nukkumaan pitkään, yhden päivän olemaan tekemättä mitään.
Viikonloppuna pääsen retkelle pienen ja kauniin ihmisenpoikasen seurassa, junailen toisiin kaupunkeihin ja siellä on aikaa hyvien ihmisten kanssa. Tosin ensin on suoritettava muutaman välitentin, jotta pääsen osallistuumaan johonkin suurempaan, isompaa ja minusta tulee viisaampi.

Erään baarin vessan seinältä löysin tämän viisauden, jota olen sitten miettinyt paljon. Pitäisi oikeasti vain uskaltaa, koska muuten joitain mahdollisuuksia ja ihmisiä voi mennä ohitse, sellaisia joiden ehkä pitäisi jäädä sinun elämään ja joita sinä voisit rakastaa.

"Uskalla elää tätä yhtä ja ainoaa elämää.
Rakasta, mitä voit menettää."

maanantai 19. syyskuuta 2011

Väsyttää, kylmää, kärtytyttää ja ennenkaikkea mietityttää vaihteeksi taas ihan kaikki. Minä en vain taida riittää koskaan.


lauantai 17. syyskuuta 2011

pakopaikkaan...

On taas kaikki vain niin hankalaa, siis liikaa kaikkea mielessä ja tuntuu että pakokauhu kutkuttaa nurkan takana. Piti töistä kävellä kotiin, melkein 10km ja sekään ei riittänyt näiden ajatusten selvittelyyn.
On olemassa ihminen, josta en osaa päättää haluanko hänet elämääni vai en. On päiviä, että pidän hänestä ihan mahdottomasti ja päiviä etten haluaisi tietää koko ihmisestä mitään. Eilen taas olimme yhdessä, liian yhdessä ja tänään olen valmis tilaamaan liput ja jättämään kaiken taakseni, ainakin hetkeksi.
Joskus mietin, että onko tässä mitään järkeä, tuhlata aikaa tähän, mitä sitten, että on hetken kivaa ja sitten vähän enemmän sitä paskaa. Mutta toisaalta, olisinko minä minä jos en tekisi näin koska kuitenkin kaikkinensa pidän ihmisestä ihmisenä paljon, hän on hyvä tyyppi. Ei vain kylläkään sellainen tyyppi, mihin minun pitäisi ainakaan tuhlata sellaista aikaa, siis sellaista minkä haluaisin viettää jonkun ihanan kanssa.

Onkohan kellään muulla sellaista, että kun tuntuu ettei missään jutussa ole enää järkeä ja kun ei oikein saa enää itsestään mitään selvää. Niin tulee tunne, että on päästävä johon pakoon tai lähinnä turvaan. Minulla on, ja silloin minä tahdon aina kotikotiin. Siis sinne missä lapsuuteni vietin. Joku psykologi varmaan tietäis mitä tämänkin tarkoittaa. Mutta, siis, se on paikka missä saan järkeistettyä asiat oikean kokoisiksi. Ennen kun asuin lähempänä kotikotia, saatoin ajaa sen muutama sata kilometriä kun tunne iski. Eikä siellä tarvinnut olla kuin se yö ja päivä, kaikki näytti jo paremmalta.

Tänään taas tuntui siltä, mutta täältä jostain on vain hankala lähteä enää yhtäkkiä sinne pakoon ja turvaan.


Onneksi maailma on täynnä ainakin hyvää musiikkia.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

hymyilyttää

Se että illalla luulee, että voi aamulla nukkua pitkään, ei aina tarkoita, että niin tulee myös tapahtumaan. Ei, sillä tänäkin aamuna remppamiehet olivat päättäneet toisin. Herätys tuli klo seitsemän.
No mutta onko ihanampaa aloittaa viikolla aamu vain venymällä sängyllä ja katsomalla elokuvaa. Pidän ranskalaisista elokuvista.

Tänään olin jotenkin saamattoman tehokas koko päivän. Töissä tein kyllä kovasti kaikkea, mutta tuntuu etten mitään järkevää saanut aikaiseksi. Paitsi parannettua tätä maailmaa työkavereiden kanssa. Sekä yksi ihana ihana tyyppi tuli takaisin töihin kanssani, tuntuu vain kovin hyvältä taas kuulla hänestä.

Päivä on ollut jotenkin niin hyvä. Sain lomani, nyt vain pitäisi tilata niitä lippuja sinne ja tänne. Yksi poika luuli, että on vanhempi minua, ihanaa, näytän siis melkein 7 vuotta nuoremmalta. Maailman paras tappelupukari soitti ja kysyi koska tulen kotiin, ikävöinti on siis molemmin puolista. Ystävä poikakin kyseli koska nähdään.

maanantai 12. syyskuuta 2011

maitoa teehen, tai jopa ilman..

Tänään kaikki on ollut jotenkin vihaisia, väsyneitä ja hankalia. Aamulla ei millään meinannut päästä ylös ja käyntiin. Töissä oli jotenkin kireää, siis kaikki, en vain minä. Ehkä se on tämä maanantai. Ei riittänyt, että kuivat ja kuluneet jutut lenteli töissä, kävin vielä illan päätteeksi kuuntelemassa niitä luennollakin.  Nyt tiedän ainakin mistä tietää, että Mikki Hiiri on poika.

Kun raahauduin kotiin sen, no vähän levinneen, suklaakakun kuva silmissäni. Olin sen kyllä ansainnut. Ja niin olenkin. Koska jaksoin käydä lenkilläkin, vaikka tuolla ulkona tuulee ja satelee. Tarvitsin happea, raikasta tuulta ja hetken ajattelemattomuutta, lenkillä jotenkin minun päänsisäinen elämäni rauhoittuu.

Tänään huomasin, ehkä minusta on tulossa iso tyttö. Juon yhä useammin teeni ilman maitoa. Ja tämä on ihmeellistä, minä joka laitoin vielä vähän aikaa sitten vihreään teehenkin maitoa. Tiedän, kuulostaa pahalta, mutta jokaisella on kummallisuutensa.

Ja jotta kaikki olisi maanantaitäydellistä, mietin jotta koska voisin pitää hieman vapaata, lomaa. Niin, onhan siitä kesästä vielä niin vähän aikaa, mutta tahtoisin olla taas tänä syksynä mukana siellä, minulle hyvin tärkeässä tapahtumassa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

aikaiset linnut heräävät vain aikaisin

Kun herää aamuyöstä klo 4 siihen, että on nukkunut jo tarpeeksi, melkein 10 tuntia, pääkipu edelleen jyskyttää tuolla jossain, se ei taas tunnu laantuvan millään keinoin.
Aikaisin aamuisin tuntuu, että olen jotenkin raakilimmillani , ihan yksin. Tee ja suklaakakku, on näistä lohtua ja se että tuolla kadulla juuri joku taisi tulla kotiin, jotain ääntä. Tekisi mieli juuri nyt puhua jollekin, soittaa, mutta tiedän, kaikki nukkuvat, eivätkä ehkä osaisi arvostaa minun tarvettani.

Eilinen oli hyvä sekä hieman surullinen päivä, yksi ystäväiseni sanoi tahdon tuolla jossain kaukana. Toivottavasti kaikki menivät onnellisesti. Ainakin päivä oli ollut kaunis. Ja ainahan rakkaus on kaunis, joten olipa ilma ja juhlat millaiset vain, rakkaus kai voittaa.
Eilisen surulliset uutiset laittoivat taas miettimään omaa elämää. Pitäisi kai oikeasti tarttua aina jokaiseen pieneen hetkeen, elää täysillä, kun vielä kaikki on mahdollista. Pitäisi uskaltaa enemmän, olla se rohkea ja ennen kaikkea, uskaltaa lähteä mukaan silloin kun siltä tuntuu, eikä aina ajatella ettei tää nyt oo sitä. Mistä sitä tietää mitä mikin on, ennen kuin kokeilee.
Elämä on liian lyhyt jossitteluun, taas sen huomasi. Jos löytyy se kivan, oman oloinen ihminen, on vaan annettava mennä. Yritän taas muistaa, että kaikki esteet on tehty kiivettäväksi yli, mitä siitä että vähän verille menisit ja kuhmuja tulisi, kyllä haavat paranee, aina.

Jos minulle olisi auto, tekisi mieli ajaa jonnekin, no vähän edes kauas. Katsoa siellä aamu kun kaikki herää ja juoda kahvit jollakin rekkamiesabc.llä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

kaksikymmentäviisi aivastusta

Minusta tuntuu, että tuolla ulkona on tuulista, ehkä jopa häivähdys myrskyä. Pussit ikkunoitteni edessä paukkuvat ja suhisevat niin kovin. Minun oloni on vain hivenen kurja, en jaksa lähteä nyt tuntemaan tuulta kasvoillani vaikka mieleni tekisi. Keitän teetä, laitan siihen hunajaa, vedän villasukat jalkaan, menen takaisin peiton alle ja toivon, että tämä tauti olisi jo huomenna poissa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Leikkikaveri hukassa ja lelut rikki

Niin ei silloin ole helppoa ollenkaan. Pöh.
Kävin tuolla ulkona vähän leikkiin, tai lähinnä seikkaileen. Ja siellä oli hienoa. Kerran vain lensin pitkin kalliota niin, että nyt on peppu mustelmilla, outs. Kyllä, se tyttö joka siellä istui maassa ja kiroili ku korsteeni, olin minä.

Tämä ei olekaan niin kuiva kaupunki, siis seikkailun suhteen, ku ois voinut luulla. Täällä on ihania saaria ja ties mitä, missä voi seikkailla. Se leikkikaveri vain puuttuu. Tai oli minulla nytkin mukana yksi, mutta se oli vähän tylsä, se ei tahtonut kurpoa kaikkien kivien koloja, ja minun ois tehnyt mieli olla, no vähän penikka. Enkä edes saanut jäätelöä, koska sitten ei oltais ehditty bussiin.

Löysin retkiltäni keskiaikaset markkinat ja ritarit. Oh, komeilta vaaleita viikinkejä ja no, tummiakin. Silmä lepäsi. Tosin en tiedä kyllä, että haluaisinko sellaisen ritarin itselleni, mutta ritarit, onhan niissä nyt jotain jännittävää.
Löysin myös vanhoja taloja, ihanan pienen majan, jonka seinät olivat tapetoitu kauniisti. Tuli mieleen linna ja tanssiaiset. Niin kaunista. Löysin myös sellaisen aitan, sellaisen missä vanhojen suomifilmien kauniit tytöt nukkuivat  ja joiden ovia kolkuttelivat ne komeat urheat miehet.

Aurinko, kaunis ilma, kallio, meri...tiedättekö, siellä pitäisi olla mukana just se tyyppi jonka kainalossa haluat istua ja jonka kanssa voisit kuvitella suutelevasi.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Korvakukkasia

Unelmille


Hyville päiville



Surkealle rakkaudelle


Kaikista kauneimmalle asialle



Ja sille, että jokainen voisi yhdistää yksinäisyytensä sen toisen kanssa







Mieslakko ja väsynyt tyttö

Tapahtui niitä näitä tällä viikolla:

- Mieslakko, kun kysyntä ja tarjonta ei kohtaa, ikinä, niin antaapa olla.

- Kuultu, sä saat mitä sä haluut -lausahdus ystävältä. No epäilemättä saan, hah.

- Työkaveri sanoi, sä teet mitä sä haluut.  No totta, niin teenkin.

- Jätetty vuorokauteen lisää tunteja -anomus jonnekkin isommalle päättäjälle.

- Tavattu kymmenittäin uusi ihmisiä (98% nämä olivat miehiä), puhutta vielä enemmän kanssa.

- Opeteltu uutta, tehty vanhaa. Väännetty kättä. Tingattu.

- Ostettu tiskikone lahjaksi.

- Käyty lenkillä iltayöstä kun muut jo suunnittelevat nukkumista.

- Aloitettu ainakin 9 viikon kestävä kasvissyöjän elämä, tai no maitotuotteita käytän ja kalaan sorrun joskus. Joo, ei kannata alkaa hurramaan, ei tässä mitään jaloa eettiistä valaistusta olla saatu, vaikka tietenkin olisi pitänyt. Mutta siis ainoa liha mitä syön, loppu, joten ollaan ilman.

- Vannottu, että huomenna en tee töiden jälkeen mitään, muuta kun käyn yhden kurssin aloittajaisissa ja pelaamassa peliä, mutta loppuillan makaan X-asennossa lattialla.

- Ikävöity tippaleipäaivoisia, putket kun ovat joskus turhan suoria, kaikella rakkaudella vain.