Kirje sinisille silmille, kaikella rakkaudella.

Hei,
siitä on taas vuosi aikaa kun viimeksi nähtiin ja sehän meni silloin hyvin. Mietin sen jälkeen, että nytkö ei enää riipaise mikään, mutta kyllä riipaisee. Eilen ainakin, kun taas nähtiin, minua kosketti. Tällä kertaa en voinut tulla juttelemaan, koska pitää osata elää kuitenkin ilman sinua, edelleenkin. Ja jos puhutaan, se on aina vaikeampaa. Näkeminenkin on jo vähän liikaa.

Mietin, että oikeasti olet ollut minussa kohta 20 vuotta, ihmisen iän jo. Koko ajan tilanne on ollut samaa, kissaa ja hiirtä. Milloin me makoilemme sohvalla vieretysten ja juttelemme kaikesta. Milloin me haukutaan ja solvataan toisiamme ja ollaan vihaisia ja puhumattomia, ilman mitään syytäkään.
Viimeksi kun olimme yhdessä, istuin siinä sohvalla vieressä. Tunsin olevani niin kaukana, vaikka olinkin ihan lähellä. Ajattelin, että se oli hyvä merkki, ehkä en enää joka kerta miettisi, mitä jos...

Muutamaan vuoteen ei olla pystytty oikein kunnolla juttelemaan mitään, ei edes siinä kun istuimme vieretysten ja siihen on syynsä. Tämä elämä, se kun vie meitä mukanaan. Minä lähdin etelään ja sinä löysit elämäsi naisen, ainakin toivon niin. Tosin sinä et vaikuta onnelliselta enää, et niinkuin pari vuotta sitten. Olet hiljainen, etkä naura, ainakaan minun ollessa paikalla, enää ikinä.Olet liian totinen ja liian kiireinen aina lähtemään pois kun päädymme samaan paikkaan. Ja niin olen minäkin. Minä haluan sinua, ihan kaikkineen. En vain enää edes tiedä miksi. Tai tiedän, en vain halua myöntään sitä, että sinä täytät kaikki ne raamit, mitä minulla on ikinä ollutkaan.

Tiedän, että sinä tiedät minun olemisesta kaiken, tiedän sinun kyselleen perheeltäni minusta. Minäkin tiedän sinusta jotakin, mutta en paljoa. Minun perheeni ei kerro ihan kaikkea, koska he tietävät, että sinä olet ainoa ihminen tässä maailmassa, joka saisi minut pyörtämään mielipiteeni ja jopa palaamaan. He sillä tavalla suojelevat minua, vaikka en minä tarvitse suojelua. Et se ole sinä, joka voi rikkoa minua, vain minä itse sen voin tehdä, sinun suhteesi.

Eilen katselin sinua pitkään, liian pitkään. Kaveripoikani kysyi, että miksi minä näytän niin surulliselta. Niin, miksi. Siksi, että enhän minä edes tiedä oletko sinä koskaan pitänyt minusta, ehkä et. Tosin se sanaton viestintä kertoo toista. Mutta jos luenkin sen väärin. Eilenkin sain sinut monta kertaa kiinni katselemasta minua, toisaalta katsoitko minua, ehkä vain ikkunasta ulos. En tiedä. Minä näin kyllä sinut, kokoajan.

Minä tiedän, että me nähdään taas pian. Muutama viikon päästä olet siinä, lähellä taas. Enkä minä edelleenkään sano mitään. En tee mitään. Koska minä toivon, että nyt kaikki unohtuu. Minä lakkaan näkemästä sinut sellaisena ihmisenä, joka olisi minun kokoiseni. Ja sinä alat olemaan taas onnellinen, niinhän.

Ja vaikka minä joskus murisen sinulle, sinä olet se ihminen tässä maailmassa, jolle oikeasti toivon onnellisuutta hyvin paljon, koska satun pitämään sinusta niin paljon.

Ja tätä kirjettä sinä et ikinä tule saamaan, mutta silti sen haluan sinulle tänne jonnekin kirjoittaa.

Kaikella rakkaudella.

Tuulien tyttö

On taas se aika vuodesta, kun minun sieluni värisee ja haluaa olla kaikkialla. Kun on kerta kerran jälkeen pakko vaihtaa laukkuun puhtaammat vaatteet ja lähteä. Tänäänkin taas istun lentokentällä, matkalla johonkin, missä on hetken maailma kaunis.
Ystäväni puisteli päätänsä, minulla on rauhaton sielu, kun kerroin lähteväni. Hän yritti järjestää minulle treffit kaverinsa kanssa, tarvitsen kuulemma ankkurin joka pysäyttää minut. Mutta en minä mennyt, viime kertaiset ovat vielä hyvässä muistissa ja treffit eivät ole minun juttuni. Enkä tiedä, pysäyttääkö minua kukaan. Ehkä jonkun pitäisi nähdä minun siipeni ja lähteä mukaani,eikä haluta pysäyttää minua.

Minun laukkuni on täynnä menneitä matkoja, Pariisin metrokartta, Amsterdamin kartta, Tukholman esite, kaikkea. Kun koskaan en tiedä mihin päädyn, pitää kaikki olla mukana. Eihän sitä koskaan tiedä, minä hetkenä kartasta pitää katsoa miten pääsee waterloopleinin torille etsimään sitä tiettyä t-paitaa tai koska pitää osata mennä gare du nordilta rambuteaulle Pariisin metrolla. Tänään kuitenkin lennän vain pohjoisen talveen, siellä paistaa aurinkokin tänään.

Rakkaus rakkaus rakkaus

Ei, en ole rakastunut, en edes ihastunut, paitsi ehkä hetkiin tässä elämässä. On ihanaa istua kahviloissa kera ystävän ja parantaa maailma hyväksi. Käydä leffoissa nauramassa vatsansa kipeäksi. Pitää sylissä maailma suloisinta peikkotyttöä ja laskea mäkeä hurjaa vauhtia peikonpoikien kanssa. Hengailla kaverimiehen kanssa hyvin usein, liiankin usein. Jotenkin kaikki on hetkessä hyvää ja mikä ettei, voisi kai sitä rakastuaki..kerran hetkessä.

Miksi minun tulee sinua aina niin ikävä.

Siinä on se kysymys, jota mietin minä ja jota minulta kysyttiin tässä.

Se mikä ei tapa, se todellakin hajoittaa. Juhlat perheen ja suvun kesken, niistä on nykyään tullut sellainen kauhutunnelin juoksu -tapahtuma. Koko ajan pitää olla liikenteessä, pysähtyä ei missään tapauksessa saa. Kaikki on yhtä väistelyä, hymyilyä hiljaisesti, olkapäiden kohottelua ja hymyilyä lisää. Hammastapurren vielä kerran hymyilyä. Joka ikinen kun haluaa kysellä mitä minulle kuuluu, olenko taas yksin tullut. Keskustella mikä minussa on vikana. Että jos ens kerralla en tulisikaan yksin. Selittelyä etteivät he olisi niin pahjoja, että hyvin voin ottaa jonkun mukaan. Että minun pitäisi kyllä alkaa ajattelemaan sitä perheen perustamistakin jo.

Yhden kerran vain tein virheen ja istahdin sohvalle hetkeksi. Siinä saarrettuna toivon maan avautuvan ja nielevän minut pois. Ja kaikista itkettävintähän on se, että he kaikki tarkoittavat vain minulle hyvää. Vaikka ei se paljoa auta, kun yksi ehdottaa, että laittaisin nettiin treffi-ilmoituksen, toinen kysyy, että kai sinulle sentään jotain sutinaa on jonkun kanssa ja kolmas, pahin kaikista, sanoo että tahtoisin nähdä sinut vielä oma vauva sylissäsi. 

Siinä sitten mummien, kummien ja kaimojen edessä kieltäydyin nettitreffeistä, paisti jos tätä kautta joku lukee, niin Hei sinä vaalea, komea, mukava, hauska ja luonteikas mies, mennään treffeille!. Ja miten vastataan sutina -kysymykseen niiden mummujen ja kummien keskellä?!? No ei minulla mitään sellaista ikinä ole ollut!! (kröhm). Ja vauvaan en osannut sanoa mitään, hymyilin ja lähdin pois. 

Sitä minä vain mietin, että eikö kukaan tajua, että kyllä minä olen yrittänyt ja kyllä minä mietin näitä asioita, koko hemmetin ajan. Enkä enää tiedä mikä se vika on, ettei kukaan pysähdy minussa.

Jos pistät silmät kiinni ja hyppäät tästä, voit kuvitella lentäväsi kuin lintu. Ja sitten kun tiput maahan, tiput pehmeään lumeen. Ei silloin käy kipeää. Niin minun pieni peikonpokanen kertoi, kun seisoimme mummolan portalla ja hän hyppeli lumihankeen. Ja minä pistän silmäni kiinni, kuvittelen vaikka tiedänkin tippuvani kipeästi, toivon kuitenkin ettei aina niin olisi.