keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Joskin tuntuu, että kaikki menee vuoristorataa, on hetkiä, että on tyytyväinen, jopa onnellinen. Sitten tulee heti perään se tunne, ettei mikään ole hyvää, ikinä ei tule mitään hyvää. Tänään keskiviikkona on taas kaikki hyvin, maanantai-iltana tosin en päässyt eteistä pidemmälle, kun itkeä tihruutin omaa osaamattomuutani mihinkään. Mutta nyt vaikka bussi ei tullut, lunta ja räntää sataa, unohdin hammasharjan kotiin, kun istun lentokentällä kahvi edessäni, olen onnellinen. Melkein hyrisen tyytyväisyyttääni. Kun on liikkeessä, kaikki on hyvin, kun pysähtyy, on liian paljon sellaista mitä haluan pysähtyneenä. Sellaista mikä ei ehkä kuitenkaan edes ole minua varten, ja se tekee olon välillä onnettomaksi.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Tulin juuri vinistellen lenkiltä, miksipä ei. Kerrankin tuntuu tyytyväiseltä olo. Ja mitä on tapahtunut, ei niin mitään. Mietin vain tuolla ulkona, että mitä ihmettä aina oikein ryven jossain harmaassa savessa. Koska ei se vaan vie mihinkään ikinä. Ei se, että kaksi kurssia syksyllä meni päin mäkeä totaalisesti, haittaa mitään, menihän loput viisi loistavasti. Eikä sekään haittaa, että joku mies ei taaskaan kolahtanut muuten kuin kaverina. Ja ihan hemmetin hyvän oloisen kaverin muuten löysinkin, tai se löysi minut, miten vain.
Ja mitä siitä, että jotkut puolitutut miehet pitävät minua huonona tyttönä, ja vain sen takia, että olen suorasanainen ja omia puoliani pitävä ihminen, jolla ei ole miestä (niiden mielestä miehetön tyttö on huono, viallinen). Kun oikeasti minä olen aika hyvä tyttö, ainakin aika monen mielestä, ja no omasta ainakin. Ja sehän riittää.
Ja sitten sekin, että omituisesta pidän hieman tuulesta ja kylmästä. Mitä kamalampi ilma ja kun vielä moisessa saan tuolla ulkona rämpiä, niin sitä paremmalla tuulella olen.
On vain niin monta hyvääkin asiaa olemassa, että miksi sitä suurimman osan ajasta vain murehtii niitä huonoja juttuja. Ehkä se vain on niin paljon helpompi märehtiä kun olla onnellinen edes vähän.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
FWB
Oikeastaan tiesinkin mitä tuleman pitää, niinhän se aina. Olisiko muka mikään kerta oikeasti erilaisempi kuin toinen. Ei ole. Vedän puoleeni kaikkea muuta kuin mitä oikeasti ehkä haluaisin. En edes oikeastaan tiedä, mitä teen niin väärin, että tulos on aina sama.
Ja jokainen kerta se alkaa ihan samalla tavalla. Jutellaan kaikkea, vaikeistakin asioista. Sanotaan, että on helppo jutella ja viettää aikaa... Ja joka kerta se päättyy tähän: Sinä olet Hipsu aivan ihana ihminen, sinun kanssa on mukava ja helppo olla..(Tässä vaiheessa jo olen suoristanut selkäni, ottanut hymyn kasvoilleni ja nyökkäilen mukana)..Mutta en voisi kuvitella, että minulla olisi mitään suhde juttuja sinun kanssasi.
No tiedän, ei kukaan voi. Jos tämä olisikin ensimmäinen kerta, tai edes toinen voisin ajatellakin toisin, mutta kun ei. Näitä kertoja on kohta enemmän kuin minulla on sormia käsissä.
Enhän oikeasti tietenkään noin sano kenellekään. Minä hymyilen vain ja sanon, ettei kukaan saa tehdä mitään, mitä ei halua. Jos suhde jutut minun kanssani ovat asia, mihin ei pysty eikä halua, asia on sitten niin. Minkäs teet. En minä ainakaan voi ketään pakottaa mihinkään. Ja mitä muutakaan voi tehdä tai sanoa ihmiselle, jonka kanssa on kivaa viettää aikaa ja josta pitää.
Ehkä se vain on niin, että on niitä ihmisiä, niitä suhde ihmisiä, ja sitten on meitä friends with benefits -ihmisiä, joiden kanssa ollaa kavereita muutamalla kivalla lisällä ja ilman sitoutumista mihinkään.
tiistai 15. tammikuuta 2013
huokaus
Hankin tässä joku kerta elämän, niin sen piti olla. Että teen jotain muutakin kuin herään, kiidän töihin, ravaan kouluun, ryömin kotiin taas nukkumaan. Ja melkein onnistuinkin siinä, elämä oli jo hetken kiinni minussa ja kuitenkin se lipsahti sormien ulottumattomiin, tuosta vain, sukkelaan. Viikkohan siinä elämässä vierähtäkin, koulun joululoman ajan. Ja pyhät lupaukset itselle, että nyt en ota niin paljon kaikkea, katin kukkelit sentään. Kalenteri pursuaa taas kaikkea muuta, paitsi sitä elämää nyt sitten. Ja jos itken keväällä raatouttani, onhan se oma vika, mutta minkäs teet, olen tälläinen, tättärä.
Ja jotta helppo saadaan vaikeaksi jopa mahdottomaksi, annetaan sen vain minulle, hetken kun ravistelen, muutos on tapahtunut. Tiedättekö, kun kaikki näyttää hyvältä, selkeältä, melkein ihanalta... niin kaikki se vaan muuttuu minun käsissäni käsittämättömäksi ja hankalaksi..huoh!
Ja jotta helppo saadaan vaikeaksi jopa mahdottomaksi, annetaan sen vain minulle, hetken kun ravistelen, muutos on tapahtunut. Tiedättekö, kun kaikki näyttää hyvältä, selkeältä, melkein ihanalta... niin kaikki se vaan muuttuu minun käsissäni käsittämättömäksi ja hankalaksi..huoh!
lauantai 12. tammikuuta 2013
En uskalla sanoa mitään, en uskalla ajatellakkaan. Voi tätä fiilistä. Kaikki pelottaa, jännittää. Jokainen sana on kokeilua. Jokainen kosketus on kokeilua. Jokainen henkäisy pelottaa, pelottaa ihan hitosti, että kaikki hajoaa kuitenkin.
Enkä minä epäile toista, itseäni vain. En pysty tähän. Se tunne kun olet toisen kanssa, on jotain sanatonta, niin hyvää. Mutta se tunne, se paniikki, joka iskee heti kun olet yksin. Se etten minä pysty, ei minusta ole tähän, en halua ihastua kehenkään, enkä ehdottomasti osaakaan.
fiilisbiisi
irina: koko kuva
Enkä minä epäile toista, itseäni vain. En pysty tähän. Se tunne kun olet toisen kanssa, on jotain sanatonta, niin hyvää. Mutta se tunne, se paniikki, joka iskee heti kun olet yksin. Se etten minä pysty, ei minusta ole tähän, en halua ihastua kehenkään, enkä ehdottomasti osaakaan.
fiilisbiisi
irina: koko kuva
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Ajatukset harhailevat, keskittymiskyky on kadoksissa. Lepatan pitkin seiniä, lattioita. Avaan ikkunan, laitan sen kiinni. Tuijotan ikkunasta, makaan sängyllä, lattialla, istun alas, nousen ylös. Käyn ulkona, tulen sisään... Yritä tässä nyt sitten keskittyä johonkin olennaiseen, kun ajatukset menevät miljoona sinne tänne ja sähikäiset asuvat sinussa. Eikä pysty miettimään muuta kuin sitä, että missään nimissä ei saisi miettiä nyt mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)