Minussa asuu nyt levottomuus. Pieni paniikkikin. Tahtoisin nyt kaiken, vaikka tiedän etten mitään saa. Jotenkin vuoristorataa heittää ihan kaikki. Välillä pörrään kuin kevät pörriäinen, iloisesti hymyillen ja välillä tuntuu, etten jaksa mitään. Kun illalla tulen kynnyksen yli, haluan vajota lattialle ja itkeä.

Ja kuitenkin, tiedän että kaikki on hyvin. Kevät on, ystävät on, lähimmäiset on. Ja silti jotain vain puuttuu.

A niinkuin ajatus, jonka päästä en aina saa kiinni, mutta niitä on.

Kukaan ei riitä yksin, on lukenut minun teepusseissani niin monta kertaa, että olen miettinyt tätä nyt.  Tänäänkin, kun istuin ikkunan ääressä ja katselin ympärilläni vellovaa harmaata merta, mietin, että jos ei riitä yksin, niin mitä jos ei riitä kenenkään kanssa. Vai onko se vain jotakin itsensä kierittämistä muoviin, kun ajattelee, ettei kukaan riitä mihinkään. Suojelee itseään kaikelta ja kaikilta.

Minä en oikein tiedä mitä tehdä, miten reagoida. On olemassa eräs ihminen, mies. Joka on nyt jotenkin tulossa lähelle. Liian lähelle. Enkä tiedä mitä tehdä. Kerran olen jo sanonut ettei tästä mitään tule. Enkä edelleenkään usko. Hän ei ymmärrä pätkääkään minun mieltäni. Tosin en tiedä ymmärtääkö kukaan. Riittääkö kukaan ymmärtämään, tai riittääkö minusta luottamaan siihen, että joku ymmärtää. Koska se on monimutkainen ja hiljainen. Silti niin kovin äänekäs, mutta samassa niin kovin sanaton ja ujo. Edelleenkin on vaikea sanoa ja ajatella, että minä haluan, riitän, tahdon ja rakastan.

Tuntuu kuitenkin, että etenen joissakin asioissa, melkein harppauksin. Nimittäin uskalsin ja pyysin. Ja minusta tuntuu, että sain viikonloppuna läheisiä ystäviä. Ystäviä niistä tutuista. Meillä olikin yhteistä. Minä uskalsin puhua. Vaikka välillä se ajatus hiipi, ketä tämäkin kiinnostaa. Mutta kyllä kiinnostaa, ja hyvä niin. Minuakin kiinnostaa.

Mutta yksi asia minua harmittaa, se etten tiedä, etten näe. Yksi ystävällinen sielu on minulle pimennossa. Jossakin lähellä, hipaisun päässä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ja minä tahtoisin nähdä hänet kokonaisena ja  paremmin. Ehkä vain todetakseni, että hän on kaunis, itseasiassa kauniimpi kuin edes ajattelin. Tai että hän on ruma, rumempi ja mahdoton. Että hän on kaikkea, hyvässä ja pahassa. Mutta kaikesta huolimatta, tahdon tietää, tulipa eteeni mitä vain. Hän vaikuttaa nimittäin näkemisen arvoiselta ihmiseltä.

Taidan hankkia sunnuntai miehen. Sellaisen, joka makaa koko sunnuntain tuossa lattialla, sängyllä, sohvalla minun kanssani raajat sekaisin. Juo kanssani kahvia ja väittelee aiheesta kun aiheesta. Puhuu lämpimiä ja halailee. Vetää minut kainaloon ja ymmärtää istua omalla puolellaan silloin kun kainalo ei kiinnosta. Mutta on siinä, vieressä, sunnuntaisin.

En edes muista koska olisi ollut muuta kuin väsynyt perjantai-ilta. Eikä tänäänkään ole muutoksen tuulet tänne puhaltaneet. Raahauduin nimittäin vastikään töistä kotiin, ja kiinnostaa kun kiviä lähtiä minneen. Haaveilen välillä silti siitä, kun jaksaisi mennä jonnekin baariin. Jumiutua baarimikon iloksi istuksimaan tiskin ääreen  ja naurattaa häntä typerillä jutuillani ja pilata viski colajuomalla. Ja, että menee kavereiden kanssa tanssimaan. Tanssia pilkkuun asti. Joskus joskus tämäkin vielä taas tapahtuu.

Jotenkin tämä super pitkä työjakso, joka ei ole edes vielä puolessa välissä, ja kahdelle viikolle jakautunut tenttiviikko syö nyt intopinkeyteni joka asiaan.  Ainoa mitä voisi harkita, on kaivautuminen jonkun kainaloon ja tuhiseminen. Mutta tätä palvelua ei sattuneesta syystä ole tarjolla. Joten ehkä kaivaudun peittoihini, ja näen unta siitä mystisestä ja näkymättömästä miehestä, joka on viime viikot unissani pyörinyt.

Ja illan biisin tarjoaa uusin korva ihastukseni.

jos toivoo

toiselle hyvää. Jos toivoo toisen kautta tapahtuvaksi hänen toiveensa, joka olisi osa sinua. Olisiko se väärin. Olisiko se toisen käyttämistä omaan toiveeseensa??

- Joko oot täällä?
- En vielä, miksi?
- Ei mitään, halusin vain tietää...Tule jo!

Ja minä sulasin. Noista pienistä sanoista. Olin kuin sulannut jäätikkö, kurainen rapakko. Näin auringon ja hymyilin.

Rakkautta on pojat, ystäväpojat.

Kun makaa lattialla ja kuuntelee kun toinen puhuu. Miettii samalla, ettei minussa tunnu mitään. Tai vähän pahaa oloa. Miettii sitä, että mistä on kyse. Ja koska se tuntuminen oikein loppui ja onko missään enää järkeä. Ja kun lopettaa puhumisen, tekisi mieli itkeä. Kun ei tiedä kuka käyttää ja ketä.

Ja miksi joku toinen saa sinut niin iloiseksi. Muutama typerä sana, viesti ja sinä liidät. Ja miksi on niin helppo löytää se oma ihminen sellaisesta ihmisestä, joka ei voi olla sinun ihminen kokonaan. Miksi se rakkaus on aina minkä kohtaa vain se ystävänrakkaus. Paitsi, että sekin on hienoa. En yhdestäkään ystäväpojistani luopuisi. Mutta, miksi se ei voi edes kerran osua niin kohdalle. 

Ja vaikka tavallaan on hyvä olla ja olokin. Niin miksi sitä kaipaa aina jotain ja odottaa jotakin. Olisi vain helppoa olla olematta mitään ja varsinkin odottamatta. Mutta se usko siihen johonkin. Se vain pyristelee siellä jossakin. Jotenkin on vain tunne, joku omituinen olo. Että tämä kevät on jotain ja tuleva kesäkin. Mummo aina uskoi etiäisiin ja minulla niitä nyt on.