A niinkuin ajatus, jonka päästä en aina saa kiinni, mutta niitä on.

Kukaan ei riitä yksin, on lukenut minun teepusseissani niin monta kertaa, että olen miettinyt tätä nyt.  Tänäänkin, kun istuin ikkunan ääressä ja katselin ympärilläni vellovaa harmaata merta, mietin, että jos ei riitä yksin, niin mitä jos ei riitä kenenkään kanssa. Vai onko se vain jotakin itsensä kierittämistä muoviin, kun ajattelee, ettei kukaan riitä mihinkään. Suojelee itseään kaikelta ja kaikilta.

Minä en oikein tiedä mitä tehdä, miten reagoida. On olemassa eräs ihminen, mies. Joka on nyt jotenkin tulossa lähelle. Liian lähelle. Enkä tiedä mitä tehdä. Kerran olen jo sanonut ettei tästä mitään tule. Enkä edelleenkään usko. Hän ei ymmärrä pätkääkään minun mieltäni. Tosin en tiedä ymmärtääkö kukaan. Riittääkö kukaan ymmärtämään, tai riittääkö minusta luottamaan siihen, että joku ymmärtää. Koska se on monimutkainen ja hiljainen. Silti niin kovin äänekäs, mutta samassa niin kovin sanaton ja ujo. Edelleenkin on vaikea sanoa ja ajatella, että minä haluan, riitän, tahdon ja rakastan.

Tuntuu kuitenkin, että etenen joissakin asioissa, melkein harppauksin. Nimittäin uskalsin ja pyysin. Ja minusta tuntuu, että sain viikonloppuna läheisiä ystäviä. Ystäviä niistä tutuista. Meillä olikin yhteistä. Minä uskalsin puhua. Vaikka välillä se ajatus hiipi, ketä tämäkin kiinnostaa. Mutta kyllä kiinnostaa, ja hyvä niin. Minuakin kiinnostaa.

Mutta yksi asia minua harmittaa, se etten tiedä, etten näe. Yksi ystävällinen sielu on minulle pimennossa. Jossakin lähellä, hipaisun päässä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ja minä tahtoisin nähdä hänet kokonaisena ja  paremmin. Ehkä vain todetakseni, että hän on kaunis, itseasiassa kauniimpi kuin edes ajattelin. Tai että hän on ruma, rumempi ja mahdoton. Että hän on kaikkea, hyvässä ja pahassa. Mutta kaikesta huolimatta, tahdon tietää, tulipa eteeni mitä vain. Hän vaikuttaa nimittäin näkemisen arvoiselta ihmiseltä.