lauantai 26. toukokuuta 2012

Kuinka monta kertaa voi törmätä väärään ja todeta ettei tämäkään ole minua varten. Kuinka monta ihmistä voin raahata mukanani, koska pidän toisesta, mutta teitä ei ole tarkoitettu olemaan ystäviä enempää. Kuinka monta ihmistä on käytävä läpi, että löytää sen oikean. Kuinka monta kertaa on itkettävä ne itkut, kun tajuaa ettei vastakaikua tule, vaikka olet ihastunut. Kuinka monta kertaa itse toteat, että ihan kiva, mutta ihan kiva ei taaskaan riitä. Kuinka monta kertaa on käveltävä yksin yössä kotiin. Kuinka monta kertaa on herättävä aamulla erehdyksen vierestä tai kuinka monta kertaa on herättävä vielä aamulla yksin.

Minä olen heittäytyny, ryhdistäynyt. Ollut ihmisiksi. Hymyillyt. Flirttaillut. Olen toisin sanoen yrittänyt olla jotain muutakin kun väsynyt, muriseva peikkotyttö, jonka hiuksetkin hapsottaa. Olen käynyt kahvilla, leffassa, syömässä suklaakeksejä. Olen makoillut vieressä, puhunut ja tehnyt vaikka mitä. Mutta kun ei niin ei. Kukaan ei tunnu miltään. Kivalta, hyvältä tyypiltä. Mutta siinä se. Kukaan ei pysäytä minussa mitään.  

En tiedä, ehkä syynä kaikkeen on se, etten osaa olla miesten kanssa kuin se ikuinen kaveri. Ehkä kaikkeen turtuu. Ehkä miesvaltaisen alan ammatti ei ole ollut hyvä idea. Ehkä 20 miestä päivittäin vs sinä, tekee sen ettei kukaan enää pysäytä sinussa mitään. Tai ehkä kaikessa mahdottomuudessani se olenkin vain minä joka ei kelpaa kelleen. 










sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Vänkyrä ämmä.

Kun ei tapahdu mitään, ei oikein ole mistä kirjoittaisi. Ja sitten kun tapahtuu jotain, ei oikein tiedä mitä tai miten kirjoittaisi.

Mutta se on varmaa, että minun elämässäni on täynnä vääriä aikoja ja vääriä ihmisiä. Mikään ei mene mitenkään putkeen kenenkään ihmisen suhteen. Enkä minä osaa mitään.
En totisesti osaa olla sellainen tyttö kuin tyttöjen pitäisi olla. Liian suora. Liian mukava. Liian vähän tosissaan otettava. Liian vähän sitä ja liian paljon tätä. Nimittäin kaikki, ihan kaikki kiinnostavat miehet ovat jotenkin väärässä ajassa, väärässä paikassa, väärällä hetkellä nyt minun elämässäni.
Ja sitten on vielä minä, joka on joka suhteessa väärässä. En tee aloitteita, aloitteita mihin. Miten tehdä mitään, kun toiset ovat niin vaikeaselkoisia. Ensin sanotaan toista ja sitten käyttäydytään toisin.

Jos mies sanoo, että hänen on ehkä lähdettävä kotiinsa. Kysyn, että tarviiko hänen katsoa netistä bussiaikataulut. Kun hän vielä seisoo ovella, viivyttelee ja sanoo moi. Minä sanon moi ja laitan oven kiinni, hänhän oli menossa. Mitä helvettiä sitten pitäis muka tehdä. En tajua.
No sen tajuan, että nyt on aamuyö ja valvon taas ja mietin näitä asioita. Miksiköhän kaikki ihmissuhdeajatelut pitääkin tehdä öiseen aikaan, koska eihän näihin mitään selkoa tähän aikaan saa.

Ja miksi sitten aina ajatukset menevät siihen suuntaan, että minä totean riittämättömyyteni kaikkeen. Ei minusta ole mihinkään ihmisasioihin. Itsekkin totean, että olen liian vähän sitä ja liian paljon tätä. Mutta kun minä olen tälläinen, en oikein osaa muuttuakaan. Koska kuitenkin tavallani olen tyytyväinen itseeni. Paitsi tietenkin aina voisin olla vähän laihempi, vähän pidempi, vähän kauniimpi, vähän vähempi sarkastisempi, vähän sitä ja tätä. Mutta kuitenkin pääsääntöisesti minä pidän itsestäni. Ongelma on vain se, ettei se oikein kai riitä mihinkään.
Tai riitää se, olemaan maailman kivoin kaveri tyttö. Sen jo todistaa, se että minun maailman ihanin ystäväpoika teki ylläri käynnin mun kotikotona, koska oli kuullut, että olen paikkakunnalla ja halusi nähdä minun ennen kuin taas katoan maailman ääriin. Kyllähän se tarkoittaa sitä, että olet ihan mukava ihminen jos sinun takia ajetaan satoja kilometria vain, että nähdään hetki.
Mutta mikä se on kun minusta ei ole olemaan muuta kuin se kaveri. Mikä ihmeen vika minusta vielä puuttuu.