sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Viiden minuutin onni

Sen pituinenko onni on tänään. Tein jotain, ja sitä sain mitä toivoin. Se vain ei riitä minulle, ymmärrän sen.
Eilisen mietin tuulten suhinassa, että se tuntee jotain. Ja se tunsi. Tänäänhän sain mitä halusin. Se, että en osaakaan sanoa mitä pitäisi. Tekee hankalaa tästä.
Hetken onni, tarkoittaa viittä minuuttia, kello kertoi niin. Riittääkö se mihinkään. Olisiko ajanhenki nyt sitä mieltä, että olisi aika. Mitenkä käy jos pelästytään. En tahdo hukkaantua aaltoihin, en nyt. Purjehtisin harjalla ja tuntisin vain.
Hymyilen, itken. Olen sykkyrällä ja kerään rohkeuttani.

Haluan lisää, ehdottomasti enemmän, vaikka verille menisin kaikesta. Tahdon siltikin tietää kaiken vaikka se sattuukin. Olihan se niin, että rohkeat saavat haluamansa, olihan.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kärtyperseilyä

Ärrimurri. Haluaisin just nyt pakata laukkuni ja lähteä. Huutaa päin naamaa. Polkea jalkaa ja murista.  Miksi mitään ei voi tapahtua ja kaikki tapahtuu. Kukaan ei ymmärrä, ei tajua ja tajuaa. Tuntuu tyhmältä. Toivon typeriä asioita. Ja ennen kaikkea, miksi en itse uskalla, voi, enkä kykene.

Hyvän päivän ilta on perseilyä varten tänään, tule, ota kädestä ja kestä kaikki. Tai no huokaise, kohauta olkapäitäsi kun sen sekunnin mietit minua.

Tiedättekö sen tunteen, kun toivot jotain mitä sinulla ei ole ja se melkein tekee kipeää.

Kun makaa sängyllä, katselee vanhasta ikkunasta ulos ja näkee pilviä, on onnellinen. Vieressä hymyilee joku joka on rakas. Pihalla tuuli puhaltaa ja rannalla veneet hinkkaavat laituria, kuuluu pientä narinaa. Kaunista. Kun laiturilla istuu ja upottaa jalat veteen, se on kylmää, tekee mieli kirkua ilosta ja kylmästä.
Aamulla herätessä, ottaa kupin teetä. Kävelee yöpuvussa pellon yli rantaa, istuu saunan portailla ja katselee kauas. Se on unelmaa.
Siinä sängyllä kun makaisin, minulla oli ikävä.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Repaleisia ajatuksia

Paljon on sanoja näppäimillä, mutta lanka on solmuinen ja selvittämätön. Tahtoisin sanoa paljon, mutta en oikein edes tiedä mitä. Repaileisia lauseita siellä täällä pitkin ajatuksenköyttä vain.

Tahtoisin sellaisen mummon mökin, pienen punaisen talon, jossa on valkoiset ikkunanpielet. Sellaisen johon saisin tulla silloin kun kaikki muu on hankalaa. Kun tuntuu ettei henki enää kulje ja tuntuu vaikealta. Saisin tulla mökkiini, laittaa villasukat jalkaan, keittää teetä kannu tolkulla, laittaa uuniin tulet ja tuijottaa ikkunasta ulos sisällä lämpimässä. Siellä missä maailma on joskus pientä ja yksinkertaista.

Se, että on lomalla, ei tarkoita etteikö sitä mieti paljoa. Vaikka on keveämpää, ei stressiä aikatauluista, saa herätä koska haluaa. Silti mieli on täynnä, joskus hattaraa ja joskus taas niitä, no niitä maailman isoimpia juttuja.
Tänään kun kylvetin vauvaa ja katsoin telkkaria, toinen vähän suurempi pienempi sylissäni, mietin lapsia. Että, onkohan koskaan omia sellaisia, haluanko edes. Rakastan näitä pieniä täällä, mutta entä omat. Tai siis, rakastaisin omiakin mutta onko niitä ikinä minulla.

Ja on ollut jo hetken ikävä yhtä ihmistä. Olin ehkä väärässä hänen kanssaan aikaisemmin. Kirvelee myöntää, on hankalaa edes myöntää tämä ikävä. Silti, taas aamulla mietin häntä. Yritin saada hänen huonot puolet listattua, mutta, oikeastaan en tiedä, onko hänen huonot juttunsa omia väärinkäsityksiäni. Kuitenkin pidän hänestä paljon. Sitäkin mietin, että onko tämä nyt vain sitä, että haluan sellaista mitä en voi ikinä saada?1? No mene ja tiedä.

Päätin, että ensi syksynä minulla on se ystävä, jonka kanssa voin mennä istumaan kahvilaan ainakin kerran viikossa. Sinne minkä ikkunan edestä aina laahustin väsyneenä kotiin iltaisin. Parannetaan viikkot paremmaksi. Sellaista tarvii jokainen, eikö niin. Oikeastaan minulle ei ole sellaista ystävää, siis kahvilaystävää, mutta nyt se etsitään ja löydetään.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Rento Reino täällä hei.

Lomalomaloma, se kauan odotettu on alkanut ja minä olen rennosti. Viikon sisään on rokattu, tavattu paljon omia ihanaisia. Vietetty laatuaikaa peikonpoikien kanssa, istuttu laiturilla ja syötetty itseämme sääskille. Rakastan tätä. Tiedättekö, rantasauna, hiljainen ranta, järven toinen puoli on sumuinen ja sataa hitaasti. Se jos mikä on rakkautta.
Äskein kun kuljin koiran kanssa traktoripolkua, mietin, että jos joku kulkisi jossakin minun kanssani, tai minua varten, no vastaan se täällä tuskin tulee. Naurattikin vähän, yritin saada koiraa ajattamaan meidän hirvasta, mutta se pyysi vain sopuleita minulle.

Jotenkin olen ollut täysin huomaamaton kaikille kaksilahkeisille, edes siellä rokkaamassa en oikein huomannut ketään, toki juttelin monen kanssa, nauroin ja hymyilin, mutta kukaan ei jäänyt mieleen. Tulin monen paikkakunnan läpikin ja ketään ei tullut vastaan. Ehkä tämä on nyt merkki jostakin. Ehkä minä vain olen seestynyt tähän tilaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Reset unit

Mitä se on kun tyttöä vain väsyttää, hän löhöilee lattialla ja katselee kaaosta ympärillään. Kuka pelastaisi minut tästä. Puhtaita ja likaisia vaateröykkiöitä siellä täällä. Pölyä, pölyä, pölyä. Matkalaukku ammottaa keskellä eteistä ja odottaa, kaivaa kuoppaansa ja kuiskii, joko, joko mennään. Minä en jaksa. Töissä pitää vielä hieman olla virkeä, pitää olla ahkera ja hymyillä. Tänään kehuin työmiehiä, ovathan he kultaisia. Söin pussillisen matkakarkkeja, niin, nehän pitäisi syödä matkalla mutta minulla halutti ne syödä nyt. Ei ehkä olisi pitänyt, nyt on hieman paha olo. Mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Tässä kun makaa ja miettii kaikenlaista, tulipa mieleen se, että mitä te miehet saatte siitä, että teette ohareita. Ja kyllä, yleistän tämän nyt kaikkiin miehiin, ihan vain siksi, että harmittaa.  Tulipa sekin vaihteeksi koettua viikonloppuna. Siellä istua kökötin, auringossa ja odottelin aikani, kunnes lakkasin odottamasta, totesin vain, ei enää kannata. Ilmoittaahan ei voi jos ei kiinnosta tai ehdi tai jotain. No ei minuakaan enää kiinnosta.
Leffassa käyminen yksin on parhautta. Se Thor, komeaa, räiskyvää, hyvää ja pahaa. Minun vieressä istui solmussa, todella pitkäraajainen mies. Se ei ehkä pitänyt elokuvasta. Ainakin se tutki puhelintaan usein. Ja oli solmussa, kädet ja jalat ylsi joka puolelle, ainakin minusta tuntui siltä. Polvet hipoi taivaita ja minun pieniä jalkojani. Edessä istui isopäinen mies, joka söi kaiken tekstin, mutta mitäpä siitä. Minä istuin ja katselin sitä näyttelijää.
Ja sitten minä vain resetoin ja resetoin, tuntuu että tämänkin yksikön kun saisi resetoida, se voisi nähdä jotain uutta.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

lauantai

Siellä paistaa aurinko, on lämmintä. Heräsin ajoissa, melkein tunnin lojuin sängyllä ja mietin, niin, jotain poikaa ja tätä elämää. Nousin vihdoin, tepsuttelin avaamaan verhot ja laittamaan veden kiehumaan, sitten suihkuun. Seisoskelin parvekkeella, katselin katua ja join teetä. Kun aamuhaahuilu oli suoritettu, pukeuduin, letitin kosteat hiukseni, etsin avaimet ja lähdin töihin. Matkalla ostin jääkahvin ja kaksi appelsiinia, minulla halutti niin jotain hyvää. Istun toimistolla, täällä tuuletin humisee. Pojat taisivat jo lähteä, mutta minä vielä valvon muutaman tunnin, jotta kaikki toimisi. Sitten lähden kotiin. Valvon jonoja, kirjoittelen käskyjä, rikon näköjään ja korjaan ja kirjoitan blogia. Illalla ajattelin sopia treffit, pitkän ja vaalean kanssa, niin juuri sinun. Odotan näkeväni sinut tänään punaisilla penkeillä. Ostan pussin yksinäisiä karkkeja, kaivaudun istumaan syvälle penkkiin viileässä salissa ja uppoudun seikkailuun.  Yöllä kävelen kotiin ja toivon että sataisi vettä.

torstai 7. heinäkuuta 2011

liian vähän on vain liian paljon

Ainoa mitä saan itsestäni ulos on tuo ostikko, enkä edes osaa selittää sitä. Paitsi, että taisin juuri saada lievän paniikin itselleni aikaiseksi. Istun parvekkeen oven edessä lattialla, sieltä tulee hieman happea ja kuuluu elämän äänet. 
Minä tarvitsisin nyt kahvia, sellaista haaleaa maitokahvia ja jonkun, jolle voisin kertoa kaiken minusta. Oikeastaan, se voisi olla joku ihan vieras tai puoli tuttu, jolla ei olisi mitään painolastia olla minun puolellani. Joka kuuntelisi minua. Kuuntelisi minun suurimman salaisuuteni, minun vihani, pelkoni, rakkauteni ja ikäväni ja sitten vasta päättäisi pitäisikö minusta. Ja minä haluaisin tehdä hänelle samoin, haluaisin kuunnella hänen tarinansa.
Haluaisin suunnitella tulevaisuutta jonkun kanssa, miettiä menemmekö yhdessä mustikkaan syksyllä. Haluaisin kiistellä siitä, kumpi on parempi irvistelemään ja kumpi saa pidemmän loikan kumpparit jalassa. Haluaisin hassutella, kuiskata jonkun korvaan, että pidän hänestä.
Mutta tässä minä istun yksin, ja kuuntelen kuinka erilaila ihmiset kulkevat, yksi menee eteenpäin pläpspläps, toinen thumpsthumps, kolmas viuhviuh. Eräs puhuu puhelimessa niin, että katu raikuu, huono kuulo kait toisella. Puistokemistin elämäkin on hankalaa, kukaan ei ymmärrä, joku joi viimeisen huikan pullosta ja Liisakin kuuluu olevan huora..Ei se elämä ole aina ilosta tuolla ulkonakaan.


maanantai 4. heinäkuuta 2011

Niinhän se on että elämä on juuri niin kaunis kun sinä sen näet.

Poika makoili kalliolla, nautti auringosta, antoi ihon imeä merestä suolaveden pisaroita, jotka aallot heitteli päällensä. Hiuksen olivat hieman ylipitkät, tuuli juoksutti sormiaan niissä. Katselin ylempää kiviltä ja ihailin kaunista merta. Ystäväni puheli elämästä ja onnesta, mitä hänellä on. Minä söin mustia karkkeja ja mietin elämää. Miten rakkaus on elämän suola ja sokeri, vähän niinkuin ne pahat mustat karkit, joista minä pidän kuitenkin. Nojasin leukaani polviin ja kuuntelin, ääniä, ystäväni ääntä, lokin kirkunaa, meren kohinaa ja sitä miten kauniilta kuulosti ranska kun se soljui pojan huulilta.
Nautin auringon kuumuudesta, siitä miten se kuumensi minutkin samalla. Nautin juttelusta parhaani kanssa. Kaunista on jakaa hyviä hetkiä ihanan ihmisen seurassa. Nauroin pojan kauniille hymylle kun hän katseli takaisin. Nauroin kun hän veti kastuneet farkkunsa päällensä ja irvisteli elämälle.
Kuuman päivän nautintoja ovat kylmät juomat, terassit, ystävät, pojat ja paistava aurinko. Minä nautin.