lauantai 28. huhtikuuta 2012

Hymyile ja elämä näyttää hetken parhautta.

Jeps, tämä erakko tekee töitä, lukee kotona ja käy lenkillä (enemmän se kävelee ku juoksee), mutta kuitenkin. Ja mitä, flirttailee kanssa lenkkeilijöille. Hymyile, sinulle hymyillään. Hymyile toisenkin kerran kun se takaisin hymyilijä tulee vastaan, hmm..Kolmannen kerran jo naurattaa ja viimeisellä kerralla kohotat kulmia ja virnistelet.
Minä, joka en ikinä tee mitään tuollaista, flirttailen lenkillä tuntemattomalle sanattomasti. Kannattaa siis lähteä kärttyisyyshöyryjä päästelemään lenkille töiden jälkeen ja kuunnella Apulantaa. Ja hymyillä jostain syystä tuntemattomalle.






Kumpa joku tulisi ja rauhoittaisi minut nyt. Olen liian siivilläni, liian hajamielinen ottaakseni otetta mistään. Tuntuu etten kuule, enkä näe oikein mitään. Vain tuijottelen ulos ikkunasta ja olen jossakin missä kukaan ei pääse minua koskettamaan, paikassa ja sylissä, mihin en ikinä tule pääsemään. Haaveilen.

Yöt näen levottomia unia. Iltaisin en oikein saa unta ja aamuisin en jaksa nousta. Pieni erakkokin asuu minussa. Tuntuu, että kaikki sosiaaliset ponnistukset hoidan töissä olevien ihmisten kanssa ja muun ajan haluan olla yksin. Vaikka sitte taas ajatukset ajautuvat niihin ihmisiin jotka eivät ole lähelläni, heitä ikävöin niin paljon.

Enkä minä sitten kuitenkaan ehkä halua olla yksin, vaikka tyytyväinen olenkin. Kaipaa sitä syliä kuitenkin, lämmintä halausta, hyvää hymyä. Minun ihmistä.








keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Levottoman sielun rakkaushuolia

Olen vähän miettinyt näitä rakkausasioita, kun jonkin aikaa sitten lomallani siitä minulta kysyttiin. Se ei nyt riittänyt, että perhe kyseli jälleen, tulitko yksin. Se on jo ihan perinteistä. Kyllähän he kai toivovat minulle onnea siltäkin saralta. Ja siihen olen jo tottunut vastaamaankin, että kukaan ei vielä niin hullu ole ollut, että olisi mukaani lähtenyt. Mutta nyt sitten yksi, perhetuttava, vanhempi mies tuli oikein kädestä pitäen kysymään, että miksi minä en jo tuo ketään kotiin katsomaan sitä elämääni. Kysymys oli niin vakava ja hänen silmänsä jotenkin minun puolestani niin surulliset. Kun hän vielä sanoi, ettei voi uskoa etteikö minua, mukavaa tyttöä kukaan huolisi, että minun ei pitäisi olla niin kova ja nirso.

Enkä minä oikein osannut vastata hänelle mitään. Vähän ehkä itketti vain. Nyt olen miettinyt kyllä asiaa. Että kai se vika on kuitenkin minussa. En minä ketä tahansa kotiini voisi viedä edes, sillä minua pitäisi sen jonkun tajuta edes vähäsen, tai edes olla vähän kiinnostunut näkemään minun elämääni. Ja tähän asti elämääni, kukaan ei oikein ole ollut sellainen, joka sinne edes olisi halunnut tulla nimikkään poika/miesystävä. Kun siis kyllähän sinne kaikenmaailman kaveripojat on raahattu. Kun se tarjonta ja kysyntä eivät vain kohtaa joka saralla.

Ja nyt tässä vaiheessa elämääni, en taas edes tiedä, haluanko mitään rakkausasioita. En tiedä, jotenkin yksin kaikki on niin paljon helpompaa. Ja tähän asti hyvin on mennyt kerta näinkin. Toisaalta, toisen kainalo, läsnäolo, ymmärtäminen, kuunteleminen ja vain oleminen ovat asioita joita kaipaan ja tietenkin seksi, sitä ei vähätellä. Mutta kaipaanko niitäkään nyt sitten niin paljon. Kaipaan ja en. Vaikeaa.

Sitten on jotenkin tämä kevät, se herättää minussa niin paljon levottomuutta, etten tiedä, että juoksenko vai hypinkö. Paikallaan on niin vaikea olla. Mummoni aina sanoi, voi sinua lapsi, kun olet niin levoton sielu. Ja juuri nyt siltä taas tuntuukin. Hetkeäkään ei ole hyvä olla paikallaan. Eikä ainakaan rakastua, se sitoo liian paljon. Haluaisin pakata reppuni ja lähteä hieman seikkailemaan. Mennä sinne lentokentälle, jonne joku tulisi minua vastaan. Seikkailisi kanssani hetken ja tutkisi tuntematonta. Lähettäisi minut sitten pois kun tuntisi minut ja kyllästyisi minuun.






sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

huomenna paistaa aurinko minun risukasaan!

Tämän viikonlopun ainoa hyvä ja kaunis asia oli se mies. Se joka huusi (olemukselta) minua pelastamaan hänet jostakin. Sellainen tumman pörrötukan omaava, laiha, pitkä, musta vaatteinen mies. Jolla oli se maailman söpöin koira. Miksi minä aina törmään niihin. Niihin jotka eivät sitten törmää minuun.

Törmäyskurssilla kyllä ollaan oltukki sitten muuten oikein kunnolla, mutta ei sellaiseen mihin pitäisi. Vanha tuttavani, voidaan myös kutsua hoidoksi, otti yhteyttä. Ehdotteli tapaamista vanhoissa merkeissä. Mutta minä, kylmä lehmä, jääprinsessa, pessimisti, ilkeä noita kieltäydyin. Miksi minä olen se paha, koska hänellehän se minä en riittänyt ikinä.

Ja tästä piristyneenä sitten kieltäydyin kauniisti tänään toisen pojan kanssa kahville menosta. Vaikka toinen on kiva, söpö ja mahtava. Mutta ei, en minä vain jaksa. Mieskiintiö kivojen ja helvetinkivojen kanssa alkaa olla täynnä.

Minä haluan sen kolauksen, sen kun vain tiedän, että tuo tajuaa minua. Haluan sen pörrötukkaisen ja ärsyttävän, sen jolle minä saan olla minä, hyvässä ja pahassa. Muuten, antaa olla.


Ja löyty se rähinäbiisikin

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Räyh!

Miten hemmetin vaikeaa on muka saada taulun kehyksiin se koukku kiinni. Kaksi pientä ruuvia ja se on siinä. Niinhän. Mutta ei ei ei. Ei hemmetti nyt tässä elämässä onnistu niin mikään. Kaksi ruuvia ja ne hiertää ihan joka kantapäätä mitä minussa on.
Minua kiroiluttaa ja vaivaa levottomuus. Ainoa missä on hyvä olla, on tuolla ulkona. Mutta eihän sielläkään nyt vuorokausi tolkussa voi olla. Sitä paitsi minulla on nälkä. Pitäisi kokata, mutta keittiön lattia on täynnä pulloja. Ei sinnekään mahdu. Pitäisi siivota ja olla kunnollinen ihminen. Nyt vain en taida pystyä siihen, tänäänkään. Harvoin pystyn.
Mutta eivät ne pullot haitanneet leipomista. Miljoonan suklaan muffineita. Kaikki suklaat mitä lähitienoilta siis löytyi. Mutta koskapa mikään estää mitään, missä on suklaata. En minä ainakaan sellaista ole vielä keksinyt.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi vain pakata tavarat ja lähteä pois. Lähteä johonkin mistä ei oikeastaan tiedä mitään. Minä haluaisin mennä. Ottaa selvää, että onko siellä jossain minua varten joku. Täällä ei ole.
Ja minua edelleenkin kiukuttaa tuo taulukoukkusysteemi ja kaikki ruuvimeisseli, joista ei ole mihinkään. Missään ei taas löydy sopivuutta mihinkään.


Ja ei muuten löydy mitään rähinämusiikkiakaan tähän hätään. Pah!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Välillä tuntuu kuin katsoisi ikkunan takaa elämää, jota haluaisi elää, vaikka elänkin juuri nyt sitä elämää mitä haluankin.

Loman jälkeen on olo vähän irtonainen. Ihan kuin ei tietäisi taas mitä tehdä. Vietin pitkän viikon kotikotona perheen ja ystävien parissa. Kävin ihastelemassa pienen pientä poikaa ja tyttöä. Kaikki läheiseni tuntuvat kokoajan onnellistuvan ja saavan pieniä rakkauspaukkauksia. Omat pienet veljenpoikani kasvavat vauhdilla ja niitä tulee aina niin kovin ikävä kun lähden pois. He ovat upeita tapauksia ja miten ihana heitä onkaan lelliä ja helliä. Ja sitten tulee mieleen sekin, että entä jos oma joskus. Haluan kyllä, mutta...

Lomalla näin hänetkin, pitkästä aikaa. Ihmisen jonka kanssa olisin voinut heittää kaikki hyvät päätökseni romukoppaan ja muuttaa suuntaa. Mutta ei meitä ikinä tarkoitettu mihinkään. Ja silti, joka ikinen kerta kun hän istuu siinä lähelläni, puhuu minulle, mietin, että jos kaikki olisi mennyt ja ollut toisin ja näen, että hänkin miettii ihan samaa.

Näin myös kaikkein parhaan ja ihanimman poikaystäväpojan. Melkein 10 minuuttia kestävä maailmoja rutistava halaus paransi monen monta haavaa taas minussa.  Hän on se, joka sai minut uskomaan itseeni ja ihanuuteeni, vaikka joka ikinen kerta, kun hän pakottaa minut tanssimaan, poljen hänen varpaansa tuusan nuuskaksi. Ja hän meni naimisiin juuri ihanan tyttösen kanssa. Olen onnellinen heidän puolestaan.

Niin paljon hyviä asioita, onnea ja kaikkea pyörii ympärilläni ja saa minunkin hymyilemään. Ja silti, tämä kaikki saa myös miettimään omaa itseäni ja elämääni. Mitä minä tällä teen ja mitä haluan. Tiedän paljon vastauksia, joita ei kuitenkaan sanota ääneen ja sitten toisaalta en tiedä mitään.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Luulen, en tiedä, vaan tunnen sut, en nää tai kuule susta merkkiikään

Mitä jos vain antaisi mennä. Ei välittäisi matkoista, esteistä. Ottaisi ja antaisi ihastukselle vallan. Jos rakastuisikin. Ei miettisi ensimmäistäkään entä/mitä jos ja kun -ajatusta.

Mutta mitäs jos ei tiedä toisesta mitään, tai tietää, ainakin olemassaolon. No ehkä vähän enemmänkin. Mutta ei kaikkea, ei edes sitä mitä pitäisi ehkä tietää. Mutta toisaalta, tietääkö koskaan tarpeeksi uskaltaakseen vain heittäytyä. Tarviiko edes tietää?

Mutta jos itsekkään ei tiedä, mutta olisi halua kuitenkin. Jos vain itse osaisi, tai uskaltaisi olla rohkea.