Räyh!

Miten hemmetin vaikeaa on muka saada taulun kehyksiin se koukku kiinni. Kaksi pientä ruuvia ja se on siinä. Niinhän. Mutta ei ei ei. Ei hemmetti nyt tässä elämässä onnistu niin mikään. Kaksi ruuvia ja ne hiertää ihan joka kantapäätä mitä minussa on.
Minua kiroiluttaa ja vaivaa levottomuus. Ainoa missä on hyvä olla, on tuolla ulkona. Mutta eihän sielläkään nyt vuorokausi tolkussa voi olla. Sitä paitsi minulla on nälkä. Pitäisi kokata, mutta keittiön lattia on täynnä pulloja. Ei sinnekään mahdu. Pitäisi siivota ja olla kunnollinen ihminen. Nyt vain en taida pystyä siihen, tänäänkään. Harvoin pystyn.
Mutta eivät ne pullot haitanneet leipomista. Miljoonan suklaan muffineita. Kaikki suklaat mitä lähitienoilta siis löytyi. Mutta koskapa mikään estää mitään, missä on suklaata. En minä ainakaan sellaista ole vielä keksinyt.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi vain pakata tavarat ja lähteä pois. Lähteä johonkin mistä ei oikeastaan tiedä mitään. Minä haluaisin mennä. Ottaa selvää, että onko siellä jossain minua varten joku. Täällä ei ole.
Ja minua edelleenkin kiukuttaa tuo taulukoukkusysteemi ja kaikki ruuvimeisseli, joista ei ole mihinkään. Missään ei taas löydy sopivuutta mihinkään.


Ja ei muuten löydy mitään rähinämusiikkiakaan tähän hätään. Pah!