Loman jälkeen on olo vähän irtonainen. Ihan kuin ei tietäisi taas mitä tehdä. Vietin pitkän viikon kotikotona perheen ja ystävien parissa. Kävin ihastelemassa pienen pientä poikaa ja tyttöä. Kaikki läheiseni tuntuvat kokoajan onnellistuvan ja saavan pieniä rakkauspaukkauksia. Omat pienet veljenpoikani kasvavat vauhdilla ja niitä tulee aina niin kovin ikävä kun lähden pois. He ovat upeita tapauksia ja miten ihana heitä onkaan lelliä ja helliä. Ja sitten tulee mieleen sekin, että entä jos oma joskus. Haluan kyllä, mutta...
Lomalla näin hänetkin, pitkästä aikaa. Ihmisen jonka kanssa olisin voinut heittää kaikki hyvät päätökseni romukoppaan ja muuttaa suuntaa. Mutta ei meitä ikinä tarkoitettu mihinkään. Ja silti, joka ikinen kerta kun hän istuu siinä lähelläni, puhuu minulle, mietin, että jos kaikki olisi mennyt ja ollut toisin ja näen, että hänkin miettii ihan samaa.
Näin myös kaikkein parhaan ja ihanimman poikaystäväpojan. Melkein 10 minuuttia kestävä maailmoja rutistava halaus paransi monen monta haavaa taas minussa. Hän on se, joka sai minut uskomaan itseeni ja ihanuuteeni, vaikka joka ikinen kerta, kun hän pakottaa minut tanssimaan, poljen hänen varpaansa tuusan nuuskaksi. Ja hän meni naimisiin juuri ihanan tyttösen kanssa. Olen onnellinen heidän puolestaan.
Niin paljon hyviä asioita, onnea ja kaikkea pyörii ympärilläni ja saa minunkin hymyilemään. Ja silti, tämä kaikki saa myös miettimään omaa itseäni ja elämääni. Mitä minä tällä teen ja mitä haluan. Tiedän paljon vastauksia, joita ei kuitenkaan sanota ääneen ja sitten toisaalta en tiedä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti