Kumpa joku tulisi ja rauhoittaisi minut nyt. Olen liian siivilläni, liian hajamielinen ottaakseni otetta mistään. Tuntuu etten kuule, enkä näe oikein mitään. Vain tuijottelen ulos ikkunasta ja olen jossakin missä kukaan ei pääse minua koskettamaan, paikassa ja sylissä, mihin en ikinä tule pääsemään. Haaveilen.

Yöt näen levottomia unia. Iltaisin en oikein saa unta ja aamuisin en jaksa nousta. Pieni erakkokin asuu minussa. Tuntuu, että kaikki sosiaaliset ponnistukset hoidan töissä olevien ihmisten kanssa ja muun ajan haluan olla yksin. Vaikka sitte taas ajatukset ajautuvat niihin ihmisiin jotka eivät ole lähelläni, heitä ikävöin niin paljon.

Enkä minä sitten kuitenkaan ehkä halua olla yksin, vaikka tyytyväinen olenkin. Kaipaa sitä syliä kuitenkin, lämmintä halausta, hyvää hymyä. Minun ihmistä.