maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi vuosi  ja uudet kujeet, niinhän sitä ruukataan sanoa. Purin juuri matkalaukkuni, tulin viime yönä kotiin. Se oli mielenkiintoinen kotimatka. Tapasin nimittäin kotimatkalla miehen ja yöllä se pyysi minua treffeille. Lentokentät, myöhästyneet lennot, kotimatkat, joskus ne ovat ihmeellisiä. Kiukkuinen, väsynyt, surullinen ja nuutunut tyttö, teki jostain syystä vaikutuksen, niin hän sanoi.

Mutta minä en tiedä, mitä vastaisin. Tottakai pitäisi sanoa kyllä, mutta en tiedä. Ehkä ensi vuonna sitten tiedän, kunhan olen katsonut raketit, parantanut maailmaa ystävän kanssa, syönyt suklaakakkua ja juonut teetä. Tiedän, kuulostaa kovin kuivalta juhlinnalta, mutta tälläisestä minä nyt vain nautin niinä hetkinä, kuin vanha kuluu loppuun ja uusi alkaa.

Olkoon kaikilla tuleva uusi vuosi enemmän täynnä hyvää, valoisuutta ja hymyä, kuin matalaa mieltä ja tummia pilviä.

torstai 27. joulukuuta 2012

Lämmin rinta selkääsi vasten, kädet ympärilläsi. Leuka hipoo päälakeasi, välillä suudelma painetaan olkapäähäsi, kaulakuoppaasi nuuhkaistaan...kirjoissa.
Mutta oikeassa elämässä istut yössä yksin, tuijotat ikkunasta pakkasyötä, täysikuuta ja tähtikirkasta taivasta. Järvenselkä on valkoinen ja se kimaltelee. On niin hiljaista. Mietit elämää ja ihmisiä. Mietit mitä pitäisi tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Jäikö taas jotain tekemättä ja sanomatta. Teitkö jotain liikaa tai liian vähän. Ja miksi joidenkin unohtaminen on niin paljon vaikeampaa kuin toisten. Miksi toisille löytyy niin paljon helpommin toinen ihminen ja toisille ei. Ja miksi jotkut ihmiset koskettavat sinua vaikka sinä et kosketa heitä.

Yö on kaunis, ehkä voisi mennä kävelylle jäälle. Jonkun toisen kanssa ehkä sekin olisi, erilaisempaa. Mutta ei se yksikkään pahaa ole, yksinäisempää vain. Enkä minä ikinä noita vastauksia löydä, mietimpä vain miksi joku hipaisee enemmän kuin joku toinen. Ja tiedän senkin, vanhoja ei kannata muistella, mutta mitä jos...

tiistai 25. joulukuuta 2012

Monen monta tekstiä olen yrittänyt kirjoittaa, sanoja sanoa, mutta kaikki on jäänyt kesken, sanomatta. Minussa on asunut kiire, väsymys ja ikävä. Kaikki kun painaa päälle, ei jaksa mitään muuta kuin nukkua ne muutamat hetket surkeana, taas vain mennäkseen jonnekin, minne onkin pitänyt. Elämä on ollut hetken yhtä suorittamista, päiviä jolloin on ilta kymmenen jälkeen ollut kotona, istuttu eteisen lattialla, ollut nälkäisiä ja väsyneitä. Niinä hetkinä on mietitty etten jaksa. Mutta jaksan minä, kun ei ole muitakaan jaksamassa puolesta.

Nyt on kuitenkin hetken rauha ja ihmiset ympärillä, jotka jaksavat minunkin puolestani. Kaikki rakkaat saavat mielen pirteäksi. Ulkoilut pienten peikonpoikasten kanssa ovat parhautta. Pitkät yölliset kävelyt pakkasessa ja kuutamossa parhaan ystävän kera, mieli kevenee kummasti. Luisteleminen, se on niin kivaa, vaikka huteraa se edelleenkin on. Joulu antaa kauneintaan taas kerran, minuakaan ei enää väsytä niin paljoa ja on kovin monta asiaa jotka hymyilyttääkin.¨

Kaunista ja onnellista joulunaikaa ihan jokaiselle.



sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Systeemi

Systeemillä takoitetaan joko yksittäistä kappaletta (ihminen) tai useiden kappaleiden muodostamaa kokonaisuutta (parisuhde, sutina, mikä lie). Tekniikan kannalta, (ja miksei myös ei tekniseltä (en keksi mitään järkevää sanaa nyt tuohon) kannaltakin tarkasteltuna,) erityisen kiinnostavia ovat systeemit (miehet, naiset), joissa on liikkuvia osia ja joissa sisäiset voimat (tunteet) tekevät työtä jonkun energialähteen (ihastuminen, rakastuminen, ruoka) turvin. Tälläisiä systeemejä ovat esimerkiksi ajoneuvot (miehet/naiset).

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

joku jota rakastat,

Rakkautta on pienet kädet,
hymyilevä suu.
Höpöt kertomukset ja vilkkuvat silmät.

Rakkautta on veljet, vahvat olkapäät
ja samanlaisen ymmärrys.

Rakkautta on isät ja äidit, jotka tietävät,
että sinä pärjäät, mutta huolehtivat siltikin.

Rakkautta ovat ystävät, paras ystävä,
jota ilman olisin tyhjä.

Rakkautta on myös moni mies,
tänään hän oli vaalea, pörrötukkainen, kaunis hymyinen ja nauravainen,
huomenna ties kuka.
Ja ehkä joskus joku heistä on oikeasti ja kunnollakin sitä, pysyvää, rakkautta.

torstai 6. joulukuuta 2012

from where you live

Itsenäisyyspäivän kunniaksi lähdin ja rämmin läpi lumen ja tuiskun kahvilaan, juomaan lattea ja katselemaan ihmisiä, yksin. En oikein ole jaksanut olla sosiaalinen viime aikoina, vaikka tahtoisikin olla. Kaikki energia vaan tuhlaantuu nyt kaikkeen muuhun.

Mietin tänne kävellessäni niitä ihmisiä joiden luo aina ennen vain menin, kaivauduin heidän sohvilleen ja olin nuutunut. He ruokkivat ja pitivät minusta, vaikki minä en aina pitänytkään itsestäni . He uskoivat minuun, uskovat kyllä edelleenkin. He vain ovat nykyään niin kaukana minusta.
Se omien ihmisten ikävä vaivaa ajoittain niin hurjasi, vaikka minä itse tein valintani lähteä pois heidän läheltään. Eli en saisi ainakaan valittaa mistään ikävästä. Mutta kun se vaivaa, tänään vaivaa niin paljon, että se sattuu.

Minä pidän kyllä valtavan paljon täällä elämisestä missä nyt elän. Rakastan kaupunkia, katuja, varsinkin kesiä täällä. Vaikka rakastan myös edelleen sitä pientä kylääkin mihin olen syntynyt, sen elämänpiiriä, niin erilaista, niin rakasta. Mutta täällä missä olen, olen ehkä eniten löytänyt itseni, sellaisen ihmisen josta pidän aikalailla. Sellaisen missä onkin aika paljon muotoja, hyviä asioita, joita aina vain ajattelin olevan muissa. Mutta kyllä niitä minustakin löytyy. Ainoa asia on se mikä täällä on vaikeampaa, löytää sellaisia ystäviä, joiden sohvat ovat minulle avoimia. Täältä en osaa löytää ihmisiä, sellaisia jotka kestävät kaikki puolet minussa, myös sen yksinäisen suden, josta ei aina kuulu mitää, vaikka se paljon ajatteleekin ystäviään.

Eikä tämän paikan hohtoa vähennä tietenkään se, että täältä olen löytänyt kaikki vaikeat ja hankalat, riuduttavat rakkauteni, vaikka ne saavat minut vaipumaan epätoivoon, olemaan vihainen ja menettämään välillä uskoni kaikkeen. Mutta ne ovat asioita, jotka tekevät minusta minua ja joita ole elänyt täysillä, asioita joita kuitenkin tarvitsen ollakseni minä, ihan kaikkineen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Looking up

Puolen yötä olen istunut nojatuolissani ikkunan ääressä, katsellut ulos ja nähnyt vain valkoisenharmaata pressua, se peittää ikkunani. Miettinyt elämää. Tätäkö se on, yksin öisin.

Peilistä katselin harmaata tyttöä, jonka hiukset muuttuivat kirkkaiksi ja hymy kauniiksi, punaiseksi.

Kävelin katselemaan sitä kuvaa, sen gallerian ikkunaan taas. Se missä tyttö ja poika ovat kietoutuneita toisiinsa. Jostain syystä siinä on jotain niin kaunista.















mustaa + valkoista

Ensin aloitetaan myöhässä, sitten heti perään skipataankin kaksi päivää. Onnistunutta itsensä haastamista, mutta minkäs teet, elämä vie, tai lähinnä työt ja opiskelu. Pari tenttiä tässä suoritin onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti juuri. Annan siis itselleni anteeksi tälläisen reteen otteen tähän hommaan.

Mutta mustaa ja valkoista.
Siinä on kaksi väriä, joista pidän ja niistä sekoitettuna tulee yksi lempiväreistäni, harmaa. Harmaan kaikki vivahteet ovat kauniita, joissakin enemmän mustaa, joissakin enemmän valkoista, pehmeää, savuisaa ja ihanaa.
Musta on niin kovin synkkä yksin,  tosin suosin sitä vaatteissani. Ja valkoinen niin puhdas ja kirkas, sellainen mihin ei ikinä haluaisi koskea. Ja mikä onkaan kauniinpaa kuin hanki, kun se loistaa kevään auringossa valkoisena. Tai vahvalla mustalla rajatut kauniit silmät. Musta ja valkoinen tekevät niin monta kaunista asiaa yhdessä ja erikseen. Ja tietenkin rumaakin, mutta en ajattele rumuutta tänään.

Ja sitten se pieni rakkaus, suomalaiset mustavalkoelokuvat . Olen ehkä katsonut ne kaikki, moneen kertaan, kun niitä vieläkin tulee telkkarista, jumiudun katselemaan niitä. Musiikki huutaa kovalla, tytöt ovat viattomia ja raikkaita, miehet miehekkäitä junkkareita. Ja aina rakkaus voittaa, paitsi komisario palmuissa, niissä rikokset ratkeavat jännittävästi seikkaillen.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

kello kahdeksan

Se on ehkä elämäni haasteellisin aika ollut aina, klo 8. Aamuisin vähän vihaan sitä, koska kello kahdeksaan pitää nousta ylös niin aikaisin, jotta ehtisi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja minä en ole aamuihmisiä ollenkaan. Iltaisin taas olen jo tuohon aikaan nykyisin niin väsynyt, että koti ja oma sänky ovat vain mielessä.

Tänäänkin, sunnuntaina heräsin klo 8, koska piti lähteä töihin. Viikonlopputyöt muutenkin pitäisi lailla kieltää, mutta toisaalta, jonkun nekin on tehtävä, että maailman pyörisi oikein. Ja miksipä sen tekijä en joskus olisi minä. Töissä ainakin on rauhallista, tänäänkin olin ihan yksin.

Iltaisin klo 8 minulta joko loppuvat työt iltavuorosta, tai sitten istun silloin vielä koululla oppimassa jotain uutta, paukuttamassa tiedonjyviä päähäni.

Mutta on jotain hienoakin kuitenkin klo 8.ssa. Ne aamut, kun olen kotikotona käymässä. Siellä kun herää klo 8 aamulla,  tassuttelee villasukissa kahvin tuoksuiseen keittiöön, jossa isä istuu pöydän ääressä ja odottaa meitä muita herääväksi. Hän keittää aina aamuisin teetä myös meille lapsille valmiiksi. Parasta on katsella isoista keittiön ikkunoista vaalenevaa aamua, juoda teetä ja jutella isän kanssa kaikesta.




haaste

Mietin kaksi, tai ehkä kolmekin kertaa, että onkohan minusta mitään haasteita vastaanottamaan ja toteuttamaan. Minä kun en ole mikään sellainen oikea kirjoittaja, vielä vähemmän valokuvaajakaan. Eikä tämä tarinalaatikko ole ikinä sisältänyt yhtäkään valokuvaa. Silti päätin, että voisin yrittää ja tehdä tästä haasteesta siten omani, omalla tavallani siis toteutettuna. Enemmän sanallisesti kuin muuten, tai no mitä nyt keksinkään.

Tämä haaste on siis Riikan blogista.


 
p.s. ei sen varmaan ole väliä, jos aloittaa heti kerralla muutaman päivän jo myöhässä. Eikös se mene niin, et parempi myöhään kun ei milloinkaan.



Ei sinusta ole prinsessaksi, ei ikinä, sanoi kaveripoika. Poikatytöt ovat aina poikatyttöjä, vaikka ne pistäisivätkin mekon päälle ja näyttäisivät näteiltä.

Niin, ei minusta ole kenenkään prinsessaksi, mutta minusta tulikin jääkuningatar. Se joka seisoo yöllä tuolla jäätävässä tuulessa ja tuiskussa mekkoineen ja on jäätävä. Joka saa kaiken katoamaan ja jäätymään mihin koskeekaan.