Itsenäisyyspäivän kunniaksi lähdin ja rämmin läpi lumen ja tuiskun kahvilaan, juomaan lattea ja katselemaan ihmisiä, yksin. En oikein ole jaksanut olla sosiaalinen viime aikoina, vaikka tahtoisikin olla. Kaikki energia vaan tuhlaantuu nyt kaikkeen muuhun.
Mietin tänne kävellessäni niitä ihmisiä joiden luo aina ennen vain menin, kaivauduin heidän sohvilleen ja olin nuutunut. He ruokkivat ja pitivät minusta, vaikki minä en aina pitänytkään itsestäni . He uskoivat minuun, uskovat kyllä edelleenkin. He vain ovat nykyään niin kaukana minusta.
Se omien ihmisten ikävä vaivaa ajoittain niin hurjasi, vaikka minä itse tein valintani lähteä pois heidän läheltään. Eli en saisi ainakaan valittaa mistään ikävästä. Mutta kun se vaivaa, tänään vaivaa niin paljon, että se sattuu.
Minä pidän kyllä valtavan paljon täällä elämisestä missä nyt elän. Rakastan kaupunkia, katuja, varsinkin kesiä täällä. Vaikka rakastan myös edelleen sitä pientä kylääkin mihin olen syntynyt, sen elämänpiiriä, niin erilaista, niin rakasta. Mutta täällä missä olen, olen ehkä eniten löytänyt itseni, sellaisen ihmisen josta pidän aikalailla. Sellaisen missä onkin aika paljon muotoja, hyviä asioita, joita aina vain ajattelin olevan muissa. Mutta kyllä niitä minustakin löytyy. Ainoa asia on se mikä täällä on vaikeampaa, löytää sellaisia ystäviä, joiden sohvat ovat minulle avoimia. Täältä en osaa löytää ihmisiä, sellaisia jotka kestävät kaikki puolet minussa, myös sen yksinäisen suden, josta ei aina kuulu mitää, vaikka se paljon ajatteleekin ystäviään.
Eikä tämän paikan hohtoa vähennä tietenkään se, että täältä olen löytänyt kaikki vaikeat ja hankalat, riuduttavat rakkauteni, vaikka ne saavat minut vaipumaan epätoivoon, olemaan vihainen ja menettämään välillä uskoni kaikkeen. Mutta ne ovat asioita, jotka tekevät minusta minua ja joita ole elänyt täysillä, asioita joita kuitenkin tarvitsen ollakseni minä, ihan kaikkineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti