maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi vuosi  ja uudet kujeet, niinhän sitä ruukataan sanoa. Purin juuri matkalaukkuni, tulin viime yönä kotiin. Se oli mielenkiintoinen kotimatka. Tapasin nimittäin kotimatkalla miehen ja yöllä se pyysi minua treffeille. Lentokentät, myöhästyneet lennot, kotimatkat, joskus ne ovat ihmeellisiä. Kiukkuinen, väsynyt, surullinen ja nuutunut tyttö, teki jostain syystä vaikutuksen, niin hän sanoi.

Mutta minä en tiedä, mitä vastaisin. Tottakai pitäisi sanoa kyllä, mutta en tiedä. Ehkä ensi vuonna sitten tiedän, kunhan olen katsonut raketit, parantanut maailmaa ystävän kanssa, syönyt suklaakakkua ja juonut teetä. Tiedän, kuulostaa kovin kuivalta juhlinnalta, mutta tälläisestä minä nyt vain nautin niinä hetkinä, kuin vanha kuluu loppuun ja uusi alkaa.

Olkoon kaikilla tuleva uusi vuosi enemmän täynnä hyvää, valoisuutta ja hymyä, kuin matalaa mieltä ja tummia pilviä.

torstai 27. joulukuuta 2012

Lämmin rinta selkääsi vasten, kädet ympärilläsi. Leuka hipoo päälakeasi, välillä suudelma painetaan olkapäähäsi, kaulakuoppaasi nuuhkaistaan...kirjoissa.
Mutta oikeassa elämässä istut yössä yksin, tuijotat ikkunasta pakkasyötä, täysikuuta ja tähtikirkasta taivasta. Järvenselkä on valkoinen ja se kimaltelee. On niin hiljaista. Mietit elämää ja ihmisiä. Mietit mitä pitäisi tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Jäikö taas jotain tekemättä ja sanomatta. Teitkö jotain liikaa tai liian vähän. Ja miksi joidenkin unohtaminen on niin paljon vaikeampaa kuin toisten. Miksi toisille löytyy niin paljon helpommin toinen ihminen ja toisille ei. Ja miksi jotkut ihmiset koskettavat sinua vaikka sinä et kosketa heitä.

Yö on kaunis, ehkä voisi mennä kävelylle jäälle. Jonkun toisen kanssa ehkä sekin olisi, erilaisempaa. Mutta ei se yksikkään pahaa ole, yksinäisempää vain. Enkä minä ikinä noita vastauksia löydä, mietimpä vain miksi joku hipaisee enemmän kuin joku toinen. Ja tiedän senkin, vanhoja ei kannata muistella, mutta mitä jos...

tiistai 25. joulukuuta 2012

Monen monta tekstiä olen yrittänyt kirjoittaa, sanoja sanoa, mutta kaikki on jäänyt kesken, sanomatta. Minussa on asunut kiire, väsymys ja ikävä. Kaikki kun painaa päälle, ei jaksa mitään muuta kuin nukkua ne muutamat hetket surkeana, taas vain mennäkseen jonnekin, minne onkin pitänyt. Elämä on ollut hetken yhtä suorittamista, päiviä jolloin on ilta kymmenen jälkeen ollut kotona, istuttu eteisen lattialla, ollut nälkäisiä ja väsyneitä. Niinä hetkinä on mietitty etten jaksa. Mutta jaksan minä, kun ei ole muitakaan jaksamassa puolesta.

Nyt on kuitenkin hetken rauha ja ihmiset ympärillä, jotka jaksavat minunkin puolestani. Kaikki rakkaat saavat mielen pirteäksi. Ulkoilut pienten peikonpoikasten kanssa ovat parhautta. Pitkät yölliset kävelyt pakkasessa ja kuutamossa parhaan ystävän kera, mieli kevenee kummasti. Luisteleminen, se on niin kivaa, vaikka huteraa se edelleenkin on. Joulu antaa kauneintaan taas kerran, minuakaan ei enää väsytä niin paljoa ja on kovin monta asiaa jotka hymyilyttääkin.¨

Kaunista ja onnellista joulunaikaa ihan jokaiselle.



sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Systeemi

Systeemillä takoitetaan joko yksittäistä kappaletta (ihminen) tai useiden kappaleiden muodostamaa kokonaisuutta (parisuhde, sutina, mikä lie). Tekniikan kannalta, (ja miksei myös ei tekniseltä (en keksi mitään järkevää sanaa nyt tuohon) kannaltakin tarkasteltuna,) erityisen kiinnostavia ovat systeemit (miehet, naiset), joissa on liikkuvia osia ja joissa sisäiset voimat (tunteet) tekevät työtä jonkun energialähteen (ihastuminen, rakastuminen, ruoka) turvin. Tälläisiä systeemejä ovat esimerkiksi ajoneuvot (miehet/naiset).

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

joku jota rakastat,

Rakkautta on pienet kädet,
hymyilevä suu.
Höpöt kertomukset ja vilkkuvat silmät.

Rakkautta on veljet, vahvat olkapäät
ja samanlaisen ymmärrys.

Rakkautta on isät ja äidit, jotka tietävät,
että sinä pärjäät, mutta huolehtivat siltikin.

Rakkautta ovat ystävät, paras ystävä,
jota ilman olisin tyhjä.

Rakkautta on myös moni mies,
tänään hän oli vaalea, pörrötukkainen, kaunis hymyinen ja nauravainen,
huomenna ties kuka.
Ja ehkä joskus joku heistä on oikeasti ja kunnollakin sitä, pysyvää, rakkautta.

torstai 6. joulukuuta 2012

from where you live

Itsenäisyyspäivän kunniaksi lähdin ja rämmin läpi lumen ja tuiskun kahvilaan, juomaan lattea ja katselemaan ihmisiä, yksin. En oikein ole jaksanut olla sosiaalinen viime aikoina, vaikka tahtoisikin olla. Kaikki energia vaan tuhlaantuu nyt kaikkeen muuhun.

Mietin tänne kävellessäni niitä ihmisiä joiden luo aina ennen vain menin, kaivauduin heidän sohvilleen ja olin nuutunut. He ruokkivat ja pitivät minusta, vaikki minä en aina pitänytkään itsestäni . He uskoivat minuun, uskovat kyllä edelleenkin. He vain ovat nykyään niin kaukana minusta.
Se omien ihmisten ikävä vaivaa ajoittain niin hurjasi, vaikka minä itse tein valintani lähteä pois heidän läheltään. Eli en saisi ainakaan valittaa mistään ikävästä. Mutta kun se vaivaa, tänään vaivaa niin paljon, että se sattuu.

Minä pidän kyllä valtavan paljon täällä elämisestä missä nyt elän. Rakastan kaupunkia, katuja, varsinkin kesiä täällä. Vaikka rakastan myös edelleen sitä pientä kylääkin mihin olen syntynyt, sen elämänpiiriä, niin erilaista, niin rakasta. Mutta täällä missä olen, olen ehkä eniten löytänyt itseni, sellaisen ihmisen josta pidän aikalailla. Sellaisen missä onkin aika paljon muotoja, hyviä asioita, joita aina vain ajattelin olevan muissa. Mutta kyllä niitä minustakin löytyy. Ainoa asia on se mikä täällä on vaikeampaa, löytää sellaisia ystäviä, joiden sohvat ovat minulle avoimia. Täältä en osaa löytää ihmisiä, sellaisia jotka kestävät kaikki puolet minussa, myös sen yksinäisen suden, josta ei aina kuulu mitää, vaikka se paljon ajatteleekin ystäviään.

Eikä tämän paikan hohtoa vähennä tietenkään se, että täältä olen löytänyt kaikki vaikeat ja hankalat, riuduttavat rakkauteni, vaikka ne saavat minut vaipumaan epätoivoon, olemaan vihainen ja menettämään välillä uskoni kaikkeen. Mutta ne ovat asioita, jotka tekevät minusta minua ja joita ole elänyt täysillä, asioita joita kuitenkin tarvitsen ollakseni minä, ihan kaikkineen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Looking up

Puolen yötä olen istunut nojatuolissani ikkunan ääressä, katsellut ulos ja nähnyt vain valkoisenharmaata pressua, se peittää ikkunani. Miettinyt elämää. Tätäkö se on, yksin öisin.

Peilistä katselin harmaata tyttöä, jonka hiukset muuttuivat kirkkaiksi ja hymy kauniiksi, punaiseksi.

Kävelin katselemaan sitä kuvaa, sen gallerian ikkunaan taas. Se missä tyttö ja poika ovat kietoutuneita toisiinsa. Jostain syystä siinä on jotain niin kaunista.















mustaa + valkoista

Ensin aloitetaan myöhässä, sitten heti perään skipataankin kaksi päivää. Onnistunutta itsensä haastamista, mutta minkäs teet, elämä vie, tai lähinnä työt ja opiskelu. Pari tenttiä tässä suoritin onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti juuri. Annan siis itselleni anteeksi tälläisen reteen otteen tähän hommaan.

Mutta mustaa ja valkoista.
Siinä on kaksi väriä, joista pidän ja niistä sekoitettuna tulee yksi lempiväreistäni, harmaa. Harmaan kaikki vivahteet ovat kauniita, joissakin enemmän mustaa, joissakin enemmän valkoista, pehmeää, savuisaa ja ihanaa.
Musta on niin kovin synkkä yksin,  tosin suosin sitä vaatteissani. Ja valkoinen niin puhdas ja kirkas, sellainen mihin ei ikinä haluaisi koskea. Ja mikä onkaan kauniinpaa kuin hanki, kun se loistaa kevään auringossa valkoisena. Tai vahvalla mustalla rajatut kauniit silmät. Musta ja valkoinen tekevät niin monta kaunista asiaa yhdessä ja erikseen. Ja tietenkin rumaakin, mutta en ajattele rumuutta tänään.

Ja sitten se pieni rakkaus, suomalaiset mustavalkoelokuvat . Olen ehkä katsonut ne kaikki, moneen kertaan, kun niitä vieläkin tulee telkkarista, jumiudun katselemaan niitä. Musiikki huutaa kovalla, tytöt ovat viattomia ja raikkaita, miehet miehekkäitä junkkareita. Ja aina rakkaus voittaa, paitsi komisario palmuissa, niissä rikokset ratkeavat jännittävästi seikkaillen.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

kello kahdeksan

Se on ehkä elämäni haasteellisin aika ollut aina, klo 8. Aamuisin vähän vihaan sitä, koska kello kahdeksaan pitää nousta ylös niin aikaisin, jotta ehtisi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja minä en ole aamuihmisiä ollenkaan. Iltaisin taas olen jo tuohon aikaan nykyisin niin väsynyt, että koti ja oma sänky ovat vain mielessä.

Tänäänkin, sunnuntaina heräsin klo 8, koska piti lähteä töihin. Viikonlopputyöt muutenkin pitäisi lailla kieltää, mutta toisaalta, jonkun nekin on tehtävä, että maailman pyörisi oikein. Ja miksipä sen tekijä en joskus olisi minä. Töissä ainakin on rauhallista, tänäänkin olin ihan yksin.

Iltaisin klo 8 minulta joko loppuvat työt iltavuorosta, tai sitten istun silloin vielä koululla oppimassa jotain uutta, paukuttamassa tiedonjyviä päähäni.

Mutta on jotain hienoakin kuitenkin klo 8.ssa. Ne aamut, kun olen kotikotona käymässä. Siellä kun herää klo 8 aamulla,  tassuttelee villasukissa kahvin tuoksuiseen keittiöön, jossa isä istuu pöydän ääressä ja odottaa meitä muita herääväksi. Hän keittää aina aamuisin teetä myös meille lapsille valmiiksi. Parasta on katsella isoista keittiön ikkunoista vaalenevaa aamua, juoda teetä ja jutella isän kanssa kaikesta.




haaste

Mietin kaksi, tai ehkä kolmekin kertaa, että onkohan minusta mitään haasteita vastaanottamaan ja toteuttamaan. Minä kun en ole mikään sellainen oikea kirjoittaja, vielä vähemmän valokuvaajakaan. Eikä tämä tarinalaatikko ole ikinä sisältänyt yhtäkään valokuvaa. Silti päätin, että voisin yrittää ja tehdä tästä haasteesta siten omani, omalla tavallani siis toteutettuna. Enemmän sanallisesti kuin muuten, tai no mitä nyt keksinkään.

Tämä haaste on siis Riikan blogista.


 
p.s. ei sen varmaan ole väliä, jos aloittaa heti kerralla muutaman päivän jo myöhässä. Eikös se mene niin, et parempi myöhään kun ei milloinkaan.



Ei sinusta ole prinsessaksi, ei ikinä, sanoi kaveripoika. Poikatytöt ovat aina poikatyttöjä, vaikka ne pistäisivätkin mekon päälle ja näyttäisivät näteiltä.

Niin, ei minusta ole kenenkään prinsessaksi, mutta minusta tulikin jääkuningatar. Se joka seisoo yöllä tuolla jäätävässä tuulessa ja tuiskussa mekkoineen ja on jäätävä. Joka saa kaiken katoamaan ja jäätymään mihin koskeekaan.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Väärät tyypit

Olen jotenkin vetänyt itseni tressisolmuun niin lahjakkaasti, ettei enää edes tarvi nukkua. Siinä sivussa hoitelin sitten ihan kaikki "mies" ihmissuhdeasianikin kuntoon. Niin kuntoon ettei niitä enää edes ole.

Kaveripojallekin sanoin rumasti, omasta mielestäni tietenkin oikeutetusti. Mikä varapärekaveri minusta on tullut. Hän löysi tytön ja minä olen onnellinen heistä, annoin rauhan kun sitä tarvitsi. Jokainen tarvii hetkensä tyttönsä ja/tai poikansa kanssa silloin kun kaikki on alussa. Mutta jos kaikki on jo tasaantunut, aikaa on mennyt kuukausia. Ja kun sinä pyydät kahville, vastaus on ei. Ei me enää voida kun on tyttöystävä. Sitten me ei voida, tahtoisin sanoa, että ikinä, mutta en minä niin sano vaikka ketuttaakin.

Tavallaan exät, eivätkö ne vain voi kadota, unohtaa sinun yhteystietosi ja antaa asioiden olla. Eivät ne voi. Soittelee ja itkee perään. Haluaa jotain, jatkaa, aloittaa alusta. Enkä minä enää halua mitään. Tiedättekö, kun toinen alkaa painamaan päälle ja sinussa ei ole enää mitään tunteita. Tuntuu vain enää kuvottavalta.

Sitten se treffimies. Ikää on 36, juuri eronnut, tai no vuosi sitten. Hän elää villisti, omaa elämää, vihdoinkin vapaa...Hän haluaa tavata, hengailla, mutta ei missään tapauksessa halua seurustella. Ja sitten hän loukkaantuu, kun en minäkään halua, seurustella hänen kanssaan. Missä meni logiikka minulta sitten ohi.

Joten onko se nyt ihme, että tein stopin kaikelle mikä viittaakaan miessuhteisiin. Ajattelin, että selviän niistä 5 tentistä, parista projektityöstä ja työpaikan kiireitä tässä ennen joulurauhaa. Vietän ystävien kanssa ne muutamat vapaat hetkeni, käyn kahvilassa juomassa kahvin tai teen tenttien ja työpäivien välissä, haistelen hetkittäin tuulia ja olen miettimättä enää yhtään miesasiaa.


tiistai 20. marraskuuta 2012

lempi paikkani ikävä

Olisin onnellinen jos istuisin juuri nyt, siinä pienessä kahvilassa siellä, Pariisissa. Siinä, mitä vastapäätä oli se pieni viuluntekijän puoti. Tahtoisin myös hukuttautua kirjojen maailmaan siinä kirjakaupassa, joka on lempi paikkani Notre Damen lähellä. Siellä voisin olla ikuisuuden, tutkia kirjoja, uppoutua niihin. Eikä se hoikka, pörröpäinen poikakaan kauniine hymyineen vähentänyt paikan hohtoa.

Kaunein kirjan nimi jonka löysin ja joka vieläkin on niin totta:

                                Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part.




Kipeänä kun makaa sängyssä, niistäen sitä vähäistään järkevyyttä ulos nenäonteloistaan, päässä pyörii vain harmaita ajatuksia. Ajatuksia siitä kun sinä et riitä, maailma on ruma ja sinä sen mukana.
Ja kun siihen samaan syssyyn, yhteyttä ottaa hän, jonka olet jo unohtanutkin, tai ainakin yrittänyt.  Hänellä on ikävä, ei minua, vaan sitä mitä meillä oli. Jotenkin sekin tekee kaikesta rumaa. Kai sitä toivoisi, että olisi edes jonkun ikävän arvoinen.

Äskein kun vihdoinkin uskaltauduin lähteä ulos, kauppaan, maito kun on ollut loppu jo tovin. Kävellessä lamppukaupan ikkunan ohi, pysähdyin katselemaan sitä tyttöä siinä ikkunassa, sitä jota ei kukaan ikävöinyt. Siinä se seisoi, naama vakavana, hiukan surullisena. Puristin silmät kiinni, avasin ja hymyilin. Se tyttökin teki niin, mutta siltikin se katse, se oli hiukan alakuloinen.










perjantai 16. marraskuuta 2012

Ne on pitkiä, pitkähköjä. Hoikkia. Kapeat farkut. Tennarit. Takki, tummaa, mustaa, vihertävää, harmaata. Hiukset, vaaleat, ruskeat, punertavaa, sellaiset sotkuiset, tyylikkään. Renttumainen, rento, tarkoin harkittu.

Tänään se seisoi ratikassa edessäni, nojasi seinään. Katseli ulos, minua, jotakin. Minä vilkaisin kerran, ehkä monta kertaa. Purin huulta ja oli niin kuin en olisikaan. Se oli totinen ja katseli.

Minä katselin ikkunasta kuvajaista ja mietin jotakin siitä, miehestä. Mietin miksi on niin pirun kylmä taas. Mietin, että olisinko ikinä niin rohkea, että voisin sanoa vain jotain, koska tuntuu siltä.

Ja miksi joku tuntuu omalta heti vilkaisulta ja joku toinen ei.

Ja mietin, voiko tässä ihastua.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Oikeasti kun ihmistä vaivaa tunnevammaumpisolmu, ei henkikään melkein kulje kun vaivaa tietämättömyys. En ymmärrä miten voi saada kaiken niin sekaisin. Miksi ajattelen asiat etukäteen ja sen jälkeen kaikki lakkaa vain. Miksi päätän jo ennen kuin mitään tapahtuu, ettei tästä tule mitään.

Miksi se ihminen joka ei merkitse ystävyyttä kummempaa, merkitseekin yhtäkkiä niin paljon enemmän. Miksi toivotan onnea ja hymyilen vaikka, kun hän kääntyy, olen itku kurkussa. Miksi ennemmin päästän irti, kuin pidän kiinni. Miksi minusta rakkaus on sitä, että olet vapaa, minustakin. Miksi ajattelen niin, että hän tulee perässä jos pitää minusta, itse suljen silmäni, toivon ja jatka matkaa.

Miksi sitä ikävöi sellaista joka on unohtanut sinut. Miksi sitä ymmärtää kaiken, vaikka mitään ei halua ymmärtää. Miksi osaan hymyillä, nauraa, puhua nättejä, höpistä, vitsailla, kiusoitella mutta kun joku sanoo pitävänsä minusta, menen hiljaiseksi ja juoksen karkuun.

Kun saisi itsestään selvää, voisi kai joskus saada muistakin.


maanantai 12. marraskuuta 2012

Empä tiedä, mutta ehkä se vielä tulee, kuten nämä laulun sanat sanoo...


Yksinäinen

Voi olispa aikaa kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä
Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois
Peiton alla on kuuma, sä haluat piiloutua
Kaikki on auki ja puhelin kiinni
Mut sä et jää, siihen et kuitenkaan jää

Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää

Sulla on joku toinen, se vielä ei tunne sua
Sinä et usko, se ei sinusta riipu
Et mitään voi, mitään et kuitenkaan voi
Se tulee sua vastaan kävelee samaan huoneeseen
Kaikki on uutta ja samalla vanhaa
Et mitään voi, mitään et sillekään voi

Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää
Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enenmpää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään

Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enempää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään

Voi olispa aikaa jo kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä
Tai ettei ois lähtenyt sittenkään pois





torstai 8. marraskuuta 2012

Onko olemassa parempaa hetkeä, kuin seisoa kuulaassa aamussa, kahvikupponen kädessä tuolla ulkona, haistella merta ja katsella auringossa kimaltelevaa tummaa vettä. Veneitä jotka vielä odottavat hakijaansa, ylösnostajaa. Hieman haikeaakin. Mietin, että jos joku olikin unohtanut veneensä sinne. Kukaan ei tulekaan nostamaan ylös, peittämään lumelta ja tuulelta. Laittamaan talviteloille. Ihan samoin kuin minullekin on käynyt.
Hetkittäin kun tuntuu, että minut on unohdettu kirjoittaa koko siitä rakkauskirjasta. Ei kukaan pysähdy, ei nosta, ei peitä, eikä huolehdi. Ei sillä tavoin. Ystäväkirjasta minut kyllä löytyy, mutta hetkittäin tuntuu ettei se riitä, en halua sen edes riittävän.

Ja sitten kun vaivaa ajoittain jo se kyynisyys, uskonpuute. Tiedättekö, sen kun kohtaat jonkun, ensin on ajatus, et hei joo, vau, ihanaa, upeaa. Sitten se iskee, se tunne, että paskat, ei tämäkään ole mitään. Ihan turha mitään yrittää, tämä kestää vain tämän sekunnin ja arvatkaa mitä, tuo ihanainen sanoo kohta jotain kaveruudesta. Jeps,  ennen kuin hän kerkeää avata suutaan, pelastan itseni ja tuumaan, kavereita, sitä meidän on hyvä olla. Koska liian monta kertaa minä olen uskonut toisin, säröillyt ja jäädyttänyt tunteeni ja korjaillut itseni ehjäksi, enää en jaksa.



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

hajanaista

Laiskottaa ja väsyttää, kaikki on vähän sekaisin. Kaaosta, teetä ja purettuja matkalaukkuja, sellaista se on elämä juuri nyt. Radiokaan ei toimi, se sähisee, sammuu ja menee päälle itsekseen. Kanava ei pysy päällä, äsken soi rokki, nyt menee sähisten joku humppa. Välillä on ihan hiljaista.

Heräsin yöllä kolme kertaa tarkistamaan joko veli tuli kotiin. Totuin taas liiaksi olemaan huolissani heistä, ja nyt heräilen turhaa, koska en ole enää siellä.
Mutta huoli minussa kuitenkin on ja yöt ovat petollisia. Niin monena yönä minä valvoin, lähdin aina mukaan, ettei yksin tarvitsisi ajella matkoja, eikä yksin tehdä töitä.

Halusin yöllä soittaa vain puhuakseni, mutta sitä en voi tehdä. Se jolle kertoisin, joka joskus tuntui tajuavan minusta kaiken, ei ole sellainen jolle enää kerron mitään. On minulla nro, kaikki, mutta ei kykyä, eikä lupaa pyytää olla sellainen ystävä jota voisin tarvita.

Vaelluksella pitkin Siltasaarta, näin eräässä ikkunassa taulun. Se oli niin kaunis. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä loputtomiin. Kaksi hahmoa kietoutuneena toisiinsa. Siinä meni ehkä vähäksi aikaa aika ja taju, tuijotin vain kuvaa. Havahduin kun kosketin ikkunaa, olin mennyt niin lähelle. Takaani kuului yskähdys, mies siellä kuvasi jotakin. Nolona lähdin pois,  mutta tiedän,  huomenna menen taas samaa reittiä.



lauantai 3. marraskuuta 2012

Ollaan kavereita, ollaan meritähti ja siili, ollaan laiva ja majakka.

Jos mä oisin jotain muuta, olisiko kaikki jotenkin yksinkertaisempaa, helpompaakin. Jos mä oisin erilainen, olisitko sitten enemmän kuin taas kaveri. Jos mä olisin täällä, siellä, olisiko asiat sitten erilailla.

Jos kaikki olisi niinkuin tahtoisin, voisin olla kaikki mitä pitää ja haluaisin. Tiedän senkin, että jotain voi saada aina, jos vain jaksaa ja tahtoo ja tekee, mutta ei se ole niin helppoa. Aina kun tahtoo niin montaa asiaa. Yksi kun ei riitä, koskaan. Ja kun matka ja elämä erottaa. On oltava erillään. Vaikka ikävä vaivaa ja sydänkin itkee. Elämä kun vain on aina valintoja. On valittava jostakin mitä tahtoo. Minä valitsen omani, ja sinä omasi. Niinhän se menee ja pitää mennäkin.

Tällä kertaa en antanut asian olla, yleensä teen sen. Pää pensaaseen ja toteamus, antaa olla. Ei, nyt asia on selvä. Enkä edes vanno, että minä en koskaan ihastu. Sehän on turhaa. Ihastun aina, ja joskus samaankin, vanhaankin, tiedän sen. Sellainen minä vain olen, ihastuja, hassu tyttö.

Tänään taas hyvästelen ihmisiäni hetkeksi ja lähden. Tiedän, että mikään ei ole hyvin hetkeen, mökötän ja murisin. Ikävöin, juon teetä ja katselen ranskalaisia leffoja. Opettelen taas olemaan minun toinen puoleni.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

kuu kaunista katsoa on

Tuolla ulkona äskein seisoskelin ja katselin tähtitaivasta. Kuu kellotti nojallaan suurena ja oranssina, kasvavana. Vielä ennen kuin arki alkaa, näen sen suurena, täytenä.
Oli niin hiljaista ja kaunista, tuntui kuin olisit yksin tässä maailmassa. Yksin kyllä olikin hetkessä, mutta ei minusta tunnu yksinäiseltä. Vielä muutama kuukausi tuntui. Tuntui pahalta ja rumalta. Ajattelin ettei minusta ole ihmiseksi kenellekään. Mutta onhan minusta, perheelle, ystäville ja no ehkä jollekulle muullekin, miehelle.
Minun mielessäni on ollut eräs pieni ihastus jo tovin. Ja en tiedä, nyt tuntuu, että voisin tehdä asialle jotain. Aika olisi hyvä, toisaalta, en tiedä tuleeko tästä ikinä mitään. Mutta ainakin on pieni hyrinä olemassa ja se on ehdottomasti mahtavin tunne aikoihin. Ja sen sanon, että vaikka olisi se 1000km väliä, ei se estä mitään, jos et itse tee siitä ongelmaa ja minä en aijo tehdä. Eikös se niin ole, että mitään et saa, jos et jotain yritä ja jos jotain haluat, ei ole sellaista estettä olemassa, jota en jotenkin menisi läpi.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Saako palata ja jatkaa jos on kerran lopettanut ja lähtenyt.

Mietin tässä yksi päivä, että miksi lopetin. Pidin tästä, kun sain kirjoittaa. Toisaalta, lopettamisen aikaan olin niin täynnä ahdistusta näitä kirjaimia kohtaan.
Mietin uuttakin tarinaa, mutta miksi aloittaa uusi, kun on tavallaan jo olemassa yksi hyväkin. Mutta jos sanoi, että lopettaa, saako kaikki pyörtää ja jatkaa. Jatkaa nimenomaan, en toivottavasti enää ryve samoissa liemissä, missä meni koko tämän vuoden alku.

Ainakin olen monta asiaa saanut pois päiväjärjestyksestä, selvitettyä, jäsennettyä tämän lopettamisen aikana. Kolme vuotta kestänyt on/off/mikälie silloin tällöin suhde on saanut päätöksensä. Eikä se lopettaminen mitään helppoa ja kaunista ollut. Se piti työstää ja tehdä loppuun asti sellaisena kun se kokoajan olikin meillä, hyvänä ja pahana.

En voi kyllä hehkuttaa silläkään, että nyt olisi löytynyt rakkautta ja muuta ihanaa, hattaraa. Ei ole. mutta on löytynyt ihan hyvä fiilis. Arki toki puskee samanlailla kun ennenkin, välillä kovin väsyttäen, mutta toisaalta turvallisen arkisesti. Ja edelleenkin minä kaipaan kainaloa välillä, sitä että on ihastunut, jopa kai rakastunutkin. Eniten ehkä ajattelen, että joskus vielä tulee vastaan sellainen, jonka kanssa olisi pelkkää on-suhdetta, ei mitään säätämisiä enää.


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Aikansa kutakin

Onni on olla onnellinen pienistä asioita tässä maailmassa. Ystävät, ne rakkaimmat, tärkeimmät ja ihanimmat, heidän kanssa olen nyt tätä kesää viettänyt. Tulin juuri kotiin rokkaamasta maailman parhaista, hieman kosteista, bileistä.  Olo on väsynyt ja hyvä, vähän haikeakin. Aina olo on vähän haikea kun hyvää tapahtuu ja jää sitten taakse, kun elämä menee rytinällä eteenpäin. Mikä toki on hieno asia.


Ja vähän haikeaa on sekin, että olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohitse nyt. Aika aikaansa kutakin. Rakkausrintamalla ei mitään ole tapahtunut, tuhlaan aikaani sellaisiin, joihin ei välttämättä kannattaisi, mutta nyt mennään näin ja katsellaan. Kuten tämän tarinan nimikin sen sanoo, hipaisun päässä, sitä olen ollut monesti rakastumisen tai lähinnä ihastumisen kohteen kanssa. Olen mahdottoman hyvä ihastumaan, mutta eteenpäin en pääse sitten millään, paitsi kaveri linjalla. Mistä toki en valita, kaikki ystäväpojat, jotka ovat kyytiini jääneet, ovat rakkaita ja tärkeitä. Itse asiassa tajusin vähän aikaa sitten, etten ole ikinä rakastunut. Rakastanut kyllä, mutta en rakastunut. Mutta en sitä ala nyt rypemään, ehkä jonakin päivänä rakastun, mene ja tiedä. Ihastelen sitten sitä ennen ja paljon, koska sen osaan. Viimeksi viikonloppunakin ihastuin korviani myöten, mutta ei siitä sen enempään. Nämä minun ihastumiset tosin eivät koskaan kestä sitten syystä tai toisesta sen kauempaa. Mutta ehkä joku päivä, rakastun minäkin. Aika näyttää.
Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän hetkeen, tässä ja nyt.

Kiitän kaikkia teitä, jotka tätä tarinaa ovat lukeneet ja kommentoineet. Tekin olette tärkeitä.
Ja en sano ettenkö vielä joskus jotain kirjoittelisi tänne blogimaailmaan, nyt vain tuntuu ettei minulla ole enää sanoja sanottavaksi täällä tämän enempää.






Ja lopuksi kaunis biisi, joka sopii minulle nyt.



















torstai 5. heinäkuuta 2012

sydän matkalaukussa

Minulla on pohjaton vimma lähteä.  Pieni kotini on täynnä reissulaukkuja,  avonaisia  ja tavaraa puolillaan. Tulen ja menen ja mikään ei riitä. Kaivan jo kuoppia tulevaan viikonloppuun. En jaksaisi enää odottaa, vaikka eihän siihen enää kauaa ole. Ja sitten taas menen hetken ja olen vapaa, lähinnä itsestäni. Matkalla kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin seikkailua.
Toinen nimeni on levottomuus. Mieli karkailee koko ajan unelmiin, hattaroihin. Maailmalle, jonnekin tai jonkun kanssa. Vaikka tuonne naapurikaupunkiin. Kuhan vain saisi mennä. 

Toisaalta haluaisin vain hetken olla jossakin, mistä kukaan ei minua löytäisi. Tahtoisin hetken olla jonkun kanssa, joka ei vaatisi minulta yhtään mitään. Ei vaatisi rakkautta. Ei vaatisi ikuista analysointia minusta, sinusta, kaikesta. Ei vaatisi seuraa mutta olisi hetken kanssani, seurassani.

Kesäkin on viimeisten viikkojen aikana nyt näyttänyt elämää, sitä mitä olinkin vähän odottanut. On kaunista, aurinkoista, lämmintä ja ystäviä siellä ja täällä. On terasseja, on tanssilattioita, jalkapallon pelaamista, on kauniita hymyjä, minullakin. On komeita miehiä, on flirttiä, on juuri sitä mitä kesästä odottaakin. Paitsi, että ajoittain vaivaa haikeus tiettyihin menetettyihin asioihin, tai koettuihin, tai tavattuihin. Mutta niinhän se on, että kun yhden oven aukaisee, toinen vain menee kiinni, vaikka toivoisikin ettei niin tapahtuisi. Mutta silti, vaikka jokseenkin haikeutta onkin, minusta tuntuu, että tämä kesä on hyvä, ainakin nyt on hetken ollut. Tulevaisuuskin näyttää kovin hyvältä, koska junat, veneet ja lentokoneet vievät minua seikkailuun .




tiistai 26. kesäkuuta 2012

Jäätelökesä

Joskus tuntuu ettei tännekään ole mitään kirjoitettavaa tai sitten on, sellaista, minkä kuitenkin jätän kirjoittamatta. Kaikki elämässä menee yhtä vuoristorataa, ihastun sadan nopeuden vauhdilla, kerran päivässä. Ja samalla vihastun yhtä nopeasti. Samalla kuitenkin olen viilipytty. Minusta ei tarpeen tullen saa otetta mitenkään, kukaan ei näe sitä ihastumista, eikä vihastumistakaan.

Tässä on nyt ollut aikoja, jonka hyvinä hetkinä olen vakuutellut itselleni, että en tarvitse ketään, ja ei sellaista ihmistä tässä maailmassa olekaan, jota minä kestäisin ja joka kestäisi minua. No, on tässä, on sellaisia, ainakin, joita voisin kestää. Niinä hyvinä hetkinä olen ollut onnellinen, ystävistä, perheestä ja siitä, että pärjään näinkin. Yksin. En tarvitse ketään täyttämään tyhjyyttä. Minä olen kuitenkin loppujen lopuksi niin suuri, että täytän itseni ajoittain hyvinkin.

Sitten niinä huonoina hetkinä, silloin itku on ollut herkässä ja usko itseeni jossain pohjamudissa. Maailman ainoa ajatus, etten minä kelpaa, eikä minusta ole mihinkään. Joskus kun olen saanut oven kiinni selkäni takana, olen lysähtänyt sen eteen vain itkemään, olemaan huono. Mutta aina siitä on noustu. Yksin tai ystävän kanssa, joka on tarpeen tullen kertonut, kuinka hyvä olenkaan, vaikka oma usko on hukassa ollut.

Nyt on sitten se kesä jota odotin kun hullu puuroa. Ja mikään ei muuttunut. Eikä mitään tapahtunut. Ei minulla mitään erikoisia odotuksia ollut, mutta jotain, aurinkoisempaa kaiken ajattelin olevan mutta edelleen ryven ajoittain omissani mudissani. Ajoittain hymyilen kun aurinko. Työt menevät samaa rataa, opiskelusta sentään hengähdän. Kavereita tapaan enemmän sentään ja reissaan sinne tänne, niinä vapaahetkinä mitä on. Yritän hymyillä, olla tyytyväinen, mutta pieni piru minussa kuitenkin asuu ja kysyy aina välillä että, riitätkö muka, riitätkö. Ja minä riitä. 
Heitän nyt kaikki odotukset mistään hyvästä tai pahasta, riittämisestä tai riittämättömyydestä romukoppaan. Minä vain olen ja otan hetken kerrallaan, elämä näyttää mihin mennään tai mennäänkö yhtään mihinkään. Ja jos minusta tuntuu, että minun pitää tehdä jotain, kertoa jotain, teen senkin kun aika on täysi sille.

Ja mitä siitä siitä jos minulla ei ole ketään murua, jonka kanssa kävellä käsi kädessä. Pussailla sateessa. Istua kallioilla ja juoda sangriaa tai käydä hulluttelemassa huvipuistossa. Ei elämä yksin ole hassumpaa  kutenkaan, eikä vähempää. Minä nautin kuitenkin kesästä, jäätelökesästä, ystävistä ja komeista pojista, joita sentään voin katsella kun kävelevät vastaan kadulla. 








sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Rakastu. Anna palaa. Ota kriisit vastaan ja elä ne, älä jää niihin. 
Älä koskaan mieti liian pitkään ja jätä jotain tekemättä, koska se tuntuu vähemmän järkevältä. Elämän pitää ollakin välillä vähemmän järkevää. 
Ja jos on tunteita jotakin kohtaan, anna palaa. Kerro se hänelle, äläkä välitä, jos et saa vastakaikua, ainakin sinä olet yrittänyt ja kertonut.
Ja jos kohtaat sen oikean, kaikki esteet eivät ole enää esteitä. Kaikesta ja kaikki selviää ennemmin tai myöhemmin. 
Ja kun katselet ihmisiä, komeita ja kauniita, mutta kukaan ei kiinnosta. Haluat vain kotiin, miettimään häntä, joka on päässäsi. Tiedät olevasi ihastunut.


En tiedä kuinka monta valkoviini ja kuohari-lasillista ja nyökkäystä meni näiden viisaiden lauseiden edessä, kun seisoimme toisen samanlaisen kanssa vieretysten ja kuuntelimme vanhempaa näkemystä elämään.








keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Oransseja ajatuksia.

Minä haaveilen täällä olosta, mutta erilaisesta. Lomalla on hyvä olla, hotellissa makoillen, nyt. Kaveri sekoaa jalkapallosta ja minä muuten vain, omista mietteistä ja halusta johonkin muuhun.

En haluaisi lähteä takaisin. Ystäväni juuri selitti paluusta, arjesta ja ihanista rutiineista, joita hän jo kaipaa. Minä janoan seikkailua ja ihmisiä. Voisin jäädä tänne, nauttia ja olla. Opin jo olemaan täällä hetken ja haluan tätä lisää.
Tahtoisin kesästä paljon, mutta en tiedä saanko mitään. Tai että onko sillä edes väliä. Meneehän elämä eteenpäin näinkin. Ja mitä jos odottaa jotain, haaveilee ja mikään ei sitten onnistu. Olisiko vain parempi olla ja edetä, odottamatta mitään.

Miksi kaiken kivan ja hyvän keskelle iskee aina se haikeus ja pieni paniikki palaamisesta arkeen, omaan elämään. Miten se voi olla vaikeaa, vaikka siellä kotonakin on hyvä olla, minä en taas tahdo sinne. Täällä maailmalla tuntuu hengittäminen helpommalta. Ehkä itsensä pakoileminen on helpompaa kun on muualla, ei tarvitse kompuroida omissa mietteissä.

Täällä on helpompi ja kauniimpi hymyillä.

Taidan hylätä tuon ystäväni tänäkin iltana ja lähteä tuonne jonnekin, seikkailemaan, vielä viimeisen kerran.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

sadetta ja puolipilvistä päivän biiseinä

Asenne biisi:






Se totuus biisi, tai oivallus biisi:



Nyt alko loma -biisi, joten hankin ehkä sittenkin tälläisen.




lauantai 26. toukokuuta 2012

Kuinka monta kertaa voi törmätä väärään ja todeta ettei tämäkään ole minua varten. Kuinka monta ihmistä voin raahata mukanani, koska pidän toisesta, mutta teitä ei ole tarkoitettu olemaan ystäviä enempää. Kuinka monta ihmistä on käytävä läpi, että löytää sen oikean. Kuinka monta kertaa on itkettävä ne itkut, kun tajuaa ettei vastakaikua tule, vaikka olet ihastunut. Kuinka monta kertaa itse toteat, että ihan kiva, mutta ihan kiva ei taaskaan riitä. Kuinka monta kertaa on käveltävä yksin yössä kotiin. Kuinka monta kertaa on herättävä aamulla erehdyksen vierestä tai kuinka monta kertaa on herättävä vielä aamulla yksin.

Minä olen heittäytyny, ryhdistäynyt. Ollut ihmisiksi. Hymyillyt. Flirttaillut. Olen toisin sanoen yrittänyt olla jotain muutakin kun väsynyt, muriseva peikkotyttö, jonka hiuksetkin hapsottaa. Olen käynyt kahvilla, leffassa, syömässä suklaakeksejä. Olen makoillut vieressä, puhunut ja tehnyt vaikka mitä. Mutta kun ei niin ei. Kukaan ei tunnu miltään. Kivalta, hyvältä tyypiltä. Mutta siinä se. Kukaan ei pysäytä minussa mitään.  

En tiedä, ehkä syynä kaikkeen on se, etten osaa olla miesten kanssa kuin se ikuinen kaveri. Ehkä kaikkeen turtuu. Ehkä miesvaltaisen alan ammatti ei ole ollut hyvä idea. Ehkä 20 miestä päivittäin vs sinä, tekee sen ettei kukaan enää pysäytä sinussa mitään. Tai ehkä kaikessa mahdottomuudessani se olenkin vain minä joka ei kelpaa kelleen. 










sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Vänkyrä ämmä.

Kun ei tapahdu mitään, ei oikein ole mistä kirjoittaisi. Ja sitten kun tapahtuu jotain, ei oikein tiedä mitä tai miten kirjoittaisi.

Mutta se on varmaa, että minun elämässäni on täynnä vääriä aikoja ja vääriä ihmisiä. Mikään ei mene mitenkään putkeen kenenkään ihmisen suhteen. Enkä minä osaa mitään.
En totisesti osaa olla sellainen tyttö kuin tyttöjen pitäisi olla. Liian suora. Liian mukava. Liian vähän tosissaan otettava. Liian vähän sitä ja liian paljon tätä. Nimittäin kaikki, ihan kaikki kiinnostavat miehet ovat jotenkin väärässä ajassa, väärässä paikassa, väärällä hetkellä nyt minun elämässäni.
Ja sitten on vielä minä, joka on joka suhteessa väärässä. En tee aloitteita, aloitteita mihin. Miten tehdä mitään, kun toiset ovat niin vaikeaselkoisia. Ensin sanotaan toista ja sitten käyttäydytään toisin.

Jos mies sanoo, että hänen on ehkä lähdettävä kotiinsa. Kysyn, että tarviiko hänen katsoa netistä bussiaikataulut. Kun hän vielä seisoo ovella, viivyttelee ja sanoo moi. Minä sanon moi ja laitan oven kiinni, hänhän oli menossa. Mitä helvettiä sitten pitäis muka tehdä. En tajua.
No sen tajuan, että nyt on aamuyö ja valvon taas ja mietin näitä asioita. Miksiköhän kaikki ihmissuhdeajatelut pitääkin tehdä öiseen aikaan, koska eihän näihin mitään selkoa tähän aikaan saa.

Ja miksi sitten aina ajatukset menevät siihen suuntaan, että minä totean riittämättömyyteni kaikkeen. Ei minusta ole mihinkään ihmisasioihin. Itsekkin totean, että olen liian vähän sitä ja liian paljon tätä. Mutta kun minä olen tälläinen, en oikein osaa muuttuakaan. Koska kuitenkin tavallani olen tyytyväinen itseeni. Paitsi tietenkin aina voisin olla vähän laihempi, vähän pidempi, vähän kauniimpi, vähän vähempi sarkastisempi, vähän sitä ja tätä. Mutta kuitenkin pääsääntöisesti minä pidän itsestäni. Ongelma on vain se, ettei se oikein kai riitä mihinkään.
Tai riitää se, olemaan maailman kivoin kaveri tyttö. Sen jo todistaa, se että minun maailman ihanin ystäväpoika teki ylläri käynnin mun kotikotona, koska oli kuullut, että olen paikkakunnalla ja halusi nähdä minun ennen kuin taas katoan maailman ääriin. Kyllähän se tarkoittaa sitä, että olet ihan mukava ihminen jos sinun takia ajetaan satoja kilometria vain, että nähdään hetki.
Mutta mikä se on kun minusta ei ole olemaan muuta kuin se kaveri. Mikä ihmeen vika minusta vielä puuttuu.




lauantai 28. huhtikuuta 2012

Hymyile ja elämä näyttää hetken parhautta.

Jeps, tämä erakko tekee töitä, lukee kotona ja käy lenkillä (enemmän se kävelee ku juoksee), mutta kuitenkin. Ja mitä, flirttailee kanssa lenkkeilijöille. Hymyile, sinulle hymyillään. Hymyile toisenkin kerran kun se takaisin hymyilijä tulee vastaan, hmm..Kolmannen kerran jo naurattaa ja viimeisellä kerralla kohotat kulmia ja virnistelet.
Minä, joka en ikinä tee mitään tuollaista, flirttailen lenkillä tuntemattomalle sanattomasti. Kannattaa siis lähteä kärttyisyyshöyryjä päästelemään lenkille töiden jälkeen ja kuunnella Apulantaa. Ja hymyillä jostain syystä tuntemattomalle.






Kumpa joku tulisi ja rauhoittaisi minut nyt. Olen liian siivilläni, liian hajamielinen ottaakseni otetta mistään. Tuntuu etten kuule, enkä näe oikein mitään. Vain tuijottelen ulos ikkunasta ja olen jossakin missä kukaan ei pääse minua koskettamaan, paikassa ja sylissä, mihin en ikinä tule pääsemään. Haaveilen.

Yöt näen levottomia unia. Iltaisin en oikein saa unta ja aamuisin en jaksa nousta. Pieni erakkokin asuu minussa. Tuntuu, että kaikki sosiaaliset ponnistukset hoidan töissä olevien ihmisten kanssa ja muun ajan haluan olla yksin. Vaikka sitte taas ajatukset ajautuvat niihin ihmisiin jotka eivät ole lähelläni, heitä ikävöin niin paljon.

Enkä minä sitten kuitenkaan ehkä halua olla yksin, vaikka tyytyväinen olenkin. Kaipaa sitä syliä kuitenkin, lämmintä halausta, hyvää hymyä. Minun ihmistä.








keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Levottoman sielun rakkaushuolia

Olen vähän miettinyt näitä rakkausasioita, kun jonkin aikaa sitten lomallani siitä minulta kysyttiin. Se ei nyt riittänyt, että perhe kyseli jälleen, tulitko yksin. Se on jo ihan perinteistä. Kyllähän he kai toivovat minulle onnea siltäkin saralta. Ja siihen olen jo tottunut vastaamaankin, että kukaan ei vielä niin hullu ole ollut, että olisi mukaani lähtenyt. Mutta nyt sitten yksi, perhetuttava, vanhempi mies tuli oikein kädestä pitäen kysymään, että miksi minä en jo tuo ketään kotiin katsomaan sitä elämääni. Kysymys oli niin vakava ja hänen silmänsä jotenkin minun puolestani niin surulliset. Kun hän vielä sanoi, ettei voi uskoa etteikö minua, mukavaa tyttöä kukaan huolisi, että minun ei pitäisi olla niin kova ja nirso.

Enkä minä oikein osannut vastata hänelle mitään. Vähän ehkä itketti vain. Nyt olen miettinyt kyllä asiaa. Että kai se vika on kuitenkin minussa. En minä ketä tahansa kotiini voisi viedä edes, sillä minua pitäisi sen jonkun tajuta edes vähäsen, tai edes olla vähän kiinnostunut näkemään minun elämääni. Ja tähän asti elämääni, kukaan ei oikein ole ollut sellainen, joka sinne edes olisi halunnut tulla nimikkään poika/miesystävä. Kun siis kyllähän sinne kaikenmaailman kaveripojat on raahattu. Kun se tarjonta ja kysyntä eivät vain kohtaa joka saralla.

Ja nyt tässä vaiheessa elämääni, en taas edes tiedä, haluanko mitään rakkausasioita. En tiedä, jotenkin yksin kaikki on niin paljon helpompaa. Ja tähän asti hyvin on mennyt kerta näinkin. Toisaalta, toisen kainalo, läsnäolo, ymmärtäminen, kuunteleminen ja vain oleminen ovat asioita joita kaipaan ja tietenkin seksi, sitä ei vähätellä. Mutta kaipaanko niitäkään nyt sitten niin paljon. Kaipaan ja en. Vaikeaa.

Sitten on jotenkin tämä kevät, se herättää minussa niin paljon levottomuutta, etten tiedä, että juoksenko vai hypinkö. Paikallaan on niin vaikea olla. Mummoni aina sanoi, voi sinua lapsi, kun olet niin levoton sielu. Ja juuri nyt siltä taas tuntuukin. Hetkeäkään ei ole hyvä olla paikallaan. Eikä ainakaan rakastua, se sitoo liian paljon. Haluaisin pakata reppuni ja lähteä hieman seikkailemaan. Mennä sinne lentokentälle, jonne joku tulisi minua vastaan. Seikkailisi kanssani hetken ja tutkisi tuntematonta. Lähettäisi minut sitten pois kun tuntisi minut ja kyllästyisi minuun.






sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

huomenna paistaa aurinko minun risukasaan!

Tämän viikonlopun ainoa hyvä ja kaunis asia oli se mies. Se joka huusi (olemukselta) minua pelastamaan hänet jostakin. Sellainen tumman pörrötukan omaava, laiha, pitkä, musta vaatteinen mies. Jolla oli se maailman söpöin koira. Miksi minä aina törmään niihin. Niihin jotka eivät sitten törmää minuun.

Törmäyskurssilla kyllä ollaan oltukki sitten muuten oikein kunnolla, mutta ei sellaiseen mihin pitäisi. Vanha tuttavani, voidaan myös kutsua hoidoksi, otti yhteyttä. Ehdotteli tapaamista vanhoissa merkeissä. Mutta minä, kylmä lehmä, jääprinsessa, pessimisti, ilkeä noita kieltäydyin. Miksi minä olen se paha, koska hänellehän se minä en riittänyt ikinä.

Ja tästä piristyneenä sitten kieltäydyin kauniisti tänään toisen pojan kanssa kahville menosta. Vaikka toinen on kiva, söpö ja mahtava. Mutta ei, en minä vain jaksa. Mieskiintiö kivojen ja helvetinkivojen kanssa alkaa olla täynnä.

Minä haluan sen kolauksen, sen kun vain tiedän, että tuo tajuaa minua. Haluan sen pörrötukkaisen ja ärsyttävän, sen jolle minä saan olla minä, hyvässä ja pahassa. Muuten, antaa olla.


Ja löyty se rähinäbiisikin

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Räyh!

Miten hemmetin vaikeaa on muka saada taulun kehyksiin se koukku kiinni. Kaksi pientä ruuvia ja se on siinä. Niinhän. Mutta ei ei ei. Ei hemmetti nyt tässä elämässä onnistu niin mikään. Kaksi ruuvia ja ne hiertää ihan joka kantapäätä mitä minussa on.
Minua kiroiluttaa ja vaivaa levottomuus. Ainoa missä on hyvä olla, on tuolla ulkona. Mutta eihän sielläkään nyt vuorokausi tolkussa voi olla. Sitä paitsi minulla on nälkä. Pitäisi kokata, mutta keittiön lattia on täynnä pulloja. Ei sinnekään mahdu. Pitäisi siivota ja olla kunnollinen ihminen. Nyt vain en taida pystyä siihen, tänäänkään. Harvoin pystyn.
Mutta eivät ne pullot haitanneet leipomista. Miljoonan suklaan muffineita. Kaikki suklaat mitä lähitienoilta siis löytyi. Mutta koskapa mikään estää mitään, missä on suklaata. En minä ainakaan sellaista ole vielä keksinyt.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi vain pakata tavarat ja lähteä pois. Lähteä johonkin mistä ei oikeastaan tiedä mitään. Minä haluaisin mennä. Ottaa selvää, että onko siellä jossain minua varten joku. Täällä ei ole.
Ja minua edelleenkin kiukuttaa tuo taulukoukkusysteemi ja kaikki ruuvimeisseli, joista ei ole mihinkään. Missään ei taas löydy sopivuutta mihinkään.


Ja ei muuten löydy mitään rähinämusiikkiakaan tähän hätään. Pah!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Välillä tuntuu kuin katsoisi ikkunan takaa elämää, jota haluaisi elää, vaikka elänkin juuri nyt sitä elämää mitä haluankin.

Loman jälkeen on olo vähän irtonainen. Ihan kuin ei tietäisi taas mitä tehdä. Vietin pitkän viikon kotikotona perheen ja ystävien parissa. Kävin ihastelemassa pienen pientä poikaa ja tyttöä. Kaikki läheiseni tuntuvat kokoajan onnellistuvan ja saavan pieniä rakkauspaukkauksia. Omat pienet veljenpoikani kasvavat vauhdilla ja niitä tulee aina niin kovin ikävä kun lähden pois. He ovat upeita tapauksia ja miten ihana heitä onkaan lelliä ja helliä. Ja sitten tulee mieleen sekin, että entä jos oma joskus. Haluan kyllä, mutta...

Lomalla näin hänetkin, pitkästä aikaa. Ihmisen jonka kanssa olisin voinut heittää kaikki hyvät päätökseni romukoppaan ja muuttaa suuntaa. Mutta ei meitä ikinä tarkoitettu mihinkään. Ja silti, joka ikinen kerta kun hän istuu siinä lähelläni, puhuu minulle, mietin, että jos kaikki olisi mennyt ja ollut toisin ja näen, että hänkin miettii ihan samaa.

Näin myös kaikkein parhaan ja ihanimman poikaystäväpojan. Melkein 10 minuuttia kestävä maailmoja rutistava halaus paransi monen monta haavaa taas minussa.  Hän on se, joka sai minut uskomaan itseeni ja ihanuuteeni, vaikka joka ikinen kerta, kun hän pakottaa minut tanssimaan, poljen hänen varpaansa tuusan nuuskaksi. Ja hän meni naimisiin juuri ihanan tyttösen kanssa. Olen onnellinen heidän puolestaan.

Niin paljon hyviä asioita, onnea ja kaikkea pyörii ympärilläni ja saa minunkin hymyilemään. Ja silti, tämä kaikki saa myös miettimään omaa itseäni ja elämääni. Mitä minä tällä teen ja mitä haluan. Tiedän paljon vastauksia, joita ei kuitenkaan sanota ääneen ja sitten toisaalta en tiedä mitään.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Luulen, en tiedä, vaan tunnen sut, en nää tai kuule susta merkkiikään

Mitä jos vain antaisi mennä. Ei välittäisi matkoista, esteistä. Ottaisi ja antaisi ihastukselle vallan. Jos rakastuisikin. Ei miettisi ensimmäistäkään entä/mitä jos ja kun -ajatusta.

Mutta mitäs jos ei tiedä toisesta mitään, tai tietää, ainakin olemassaolon. No ehkä vähän enemmänkin. Mutta ei kaikkea, ei edes sitä mitä pitäisi ehkä tietää. Mutta toisaalta, tietääkö koskaan tarpeeksi uskaltaakseen vain heittäytyä. Tarviiko edes tietää?

Mutta jos itsekkään ei tiedä, mutta olisi halua kuitenkin. Jos vain itse osaisi, tai uskaltaisi olla rohkea.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Minussa asuu nyt levottomuus. Pieni paniikkikin. Tahtoisin nyt kaiken, vaikka tiedän etten mitään saa. Jotenkin vuoristorataa heittää ihan kaikki. Välillä pörrään kuin kevät pörriäinen, iloisesti hymyillen ja välillä tuntuu, etten jaksa mitään. Kun illalla tulen kynnyksen yli, haluan vajota lattialle ja itkeä.

Ja kuitenkin, tiedän että kaikki on hyvin. Kevät on, ystävät on, lähimmäiset on. Ja silti jotain vain puuttuu.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

A niinkuin ajatus, jonka päästä en aina saa kiinni, mutta niitä on.

Kukaan ei riitä yksin, on lukenut minun teepusseissani niin monta kertaa, että olen miettinyt tätä nyt.  Tänäänkin, kun istuin ikkunan ääressä ja katselin ympärilläni vellovaa harmaata merta, mietin, että jos ei riitä yksin, niin mitä jos ei riitä kenenkään kanssa. Vai onko se vain jotakin itsensä kierittämistä muoviin, kun ajattelee, ettei kukaan riitä mihinkään. Suojelee itseään kaikelta ja kaikilta.

Minä en oikein tiedä mitä tehdä, miten reagoida. On olemassa eräs ihminen, mies. Joka on nyt jotenkin tulossa lähelle. Liian lähelle. Enkä tiedä mitä tehdä. Kerran olen jo sanonut ettei tästä mitään tule. Enkä edelleenkään usko. Hän ei ymmärrä pätkääkään minun mieltäni. Tosin en tiedä ymmärtääkö kukaan. Riittääkö kukaan ymmärtämään, tai riittääkö minusta luottamaan siihen, että joku ymmärtää. Koska se on monimutkainen ja hiljainen. Silti niin kovin äänekäs, mutta samassa niin kovin sanaton ja ujo. Edelleenkin on vaikea sanoa ja ajatella, että minä haluan, riitän, tahdon ja rakastan.

Tuntuu kuitenkin, että etenen joissakin asioissa, melkein harppauksin. Nimittäin uskalsin ja pyysin. Ja minusta tuntuu, että sain viikonloppuna läheisiä ystäviä. Ystäviä niistä tutuista. Meillä olikin yhteistä. Minä uskalsin puhua. Vaikka välillä se ajatus hiipi, ketä tämäkin kiinnostaa. Mutta kyllä kiinnostaa, ja hyvä niin. Minuakin kiinnostaa.

Mutta yksi asia minua harmittaa, se etten tiedä, etten näe. Yksi ystävällinen sielu on minulle pimennossa. Jossakin lähellä, hipaisun päässä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ja minä tahtoisin nähdä hänet kokonaisena ja  paremmin. Ehkä vain todetakseni, että hän on kaunis, itseasiassa kauniimpi kuin edes ajattelin. Tai että hän on ruma, rumempi ja mahdoton. Että hän on kaikkea, hyvässä ja pahassa. Mutta kaikesta huolimatta, tahdon tietää, tulipa eteeni mitä vain. Hän vaikuttaa nimittäin näkemisen arvoiselta ihmiseltä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Taidan hankkia sunnuntai miehen. Sellaisen, joka makaa koko sunnuntain tuossa lattialla, sängyllä, sohvalla minun kanssani raajat sekaisin. Juo kanssani kahvia ja väittelee aiheesta kun aiheesta. Puhuu lämpimiä ja halailee. Vetää minut kainaloon ja ymmärtää istua omalla puolellaan silloin kun kainalo ei kiinnosta. Mutta on siinä, vieressä, sunnuntaisin.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

En edes muista koska olisi ollut muuta kuin väsynyt perjantai-ilta. Eikä tänäänkään ole muutoksen tuulet tänne puhaltaneet. Raahauduin nimittäin vastikään töistä kotiin, ja kiinnostaa kun kiviä lähtiä minneen. Haaveilen välillä silti siitä, kun jaksaisi mennä jonnekin baariin. Jumiutua baarimikon iloksi istuksimaan tiskin ääreen  ja naurattaa häntä typerillä jutuillani ja pilata viski colajuomalla. Ja, että menee kavereiden kanssa tanssimaan. Tanssia pilkkuun asti. Joskus joskus tämäkin vielä taas tapahtuu.

Jotenkin tämä super pitkä työjakso, joka ei ole edes vielä puolessa välissä, ja kahdelle viikolle jakautunut tenttiviikko syö nyt intopinkeyteni joka asiaan.  Ainoa mitä voisi harkita, on kaivautuminen jonkun kainaloon ja tuhiseminen. Mutta tätä palvelua ei sattuneesta syystä ole tarjolla. Joten ehkä kaivaudun peittoihini, ja näen unta siitä mystisestä ja näkymättömästä miehestä, joka on viime viikot unissani pyörinyt.

Ja illan biisin tarjoaa uusin korva ihastukseni.

jos toivoo

toiselle hyvää. Jos toivoo toisen kautta tapahtuvaksi hänen toiveensa, joka olisi osa sinua. Olisiko se väärin. Olisiko se toisen käyttämistä omaan toiveeseensa??


- Joko oot täällä?
- En vielä, miksi?
- Ei mitään, halusin vain tietää...Tule jo!

Ja minä sulasin. Noista pienistä sanoista. Olin kuin sulannut jäätikkö, kurainen rapakko. Näin auringon ja hymyilin.

Rakkautta on pojat, ystäväpojat.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kun makaa lattialla ja kuuntelee kun toinen puhuu. Miettii samalla, ettei minussa tunnu mitään. Tai vähän pahaa oloa. Miettii sitä, että mistä on kyse. Ja koska se tuntuminen oikein loppui ja onko missään enää järkeä. Ja kun lopettaa puhumisen, tekisi mieli itkeä. Kun ei tiedä kuka käyttää ja ketä.

Ja miksi joku toinen saa sinut niin iloiseksi. Muutama typerä sana, viesti ja sinä liidät. Ja miksi on niin helppo löytää se oma ihminen sellaisesta ihmisestä, joka ei voi olla sinun ihminen kokonaan. Miksi se rakkaus on aina minkä kohtaa vain se ystävänrakkaus. Paitsi, että sekin on hienoa. En yhdestäkään ystäväpojistani luopuisi. Mutta, miksi se ei voi edes kerran osua niin kohdalle. 

Ja vaikka tavallaan on hyvä olla ja olokin. Niin miksi sitä kaipaa aina jotain ja odottaa jotakin. Olisi vain helppoa olla olematta mitään ja varsinkin odottamatta. Mutta se usko siihen johonkin. Se vain pyristelee siellä jossakin. Jotenkin on vain tunne, joku omituinen olo. Että tämä kevät on jotain ja tuleva kesäkin. Mummo aina uskoi etiäisiin ja minulla niitä nyt on.




lauantai 25. helmikuuta 2012

sitä saa mitä tilaa

Ja senpä takia makailen sängylläni yksin, tyynyä halaten. Katson Avaraa luontoa ja toivon, että minun ei aina tarvitsisi tehdä tätä yksin.. Että joku joskus jakaisi tämän hetken minun kanssani. Kietoutuisi minuun, painaisi leukansa päälakeeni ja silittäisi samalla käsivarttani ja katsoisi tuota telkkaria kanssani, jonka nyt avasin, ehkä ekaa kertaa sitten tammikuun.

Hmm..Joo, minulla on ollut tänään vapaa-päivä. Päivä jona en ole tehnyt mitään työhön tai kouluun liittymää. Tämä on ollut kovin poikkeuksellista, koska en melkein muista sellaista hetkeä olleen sitten uuden vuoden jälkeen. No mutta, tänään siis olen joogannut, lukenut hömppäkirjoja (niissä ne miehet aina kietoutuvat naisiinsa :), kuunnellut musiikkia ja ollut vain. Ja tätä olen kaivannutkin, aikaa vain minulle ja olemiselle.

Mutta tuosta sitä saa mitä tilaa. Siis kun mietin sitä, että olen yksin. Niin no, onko se ihme nyt sitten. Annoin pakit yhdellekin, jopa ehkä varteenotettavallekin miehelle. Koska ei minusta ole tapailemaan ketään tämän kiireen keskellä. Mitä järkeä on aloittaa mitään, jos sinun pitää kalenterista katsoa, että jahas. No voidaan kuule nähdä kahden viikon päästä klo 13-17 välisenä aikana tai sitten minä päivänä vain klo 22-24 välisenä aikana. Mutta mitä luultavammin olen silloin kuoleman väsynyt. Että ei minulla ole sinulle aikaa eikä energiaa nyt. Ja mitä ilmeisemmin ei edes tarpeeksi mielenkiintoa, että järjestäisin sitä aikaa, kai.

Onneksi olen luvannut nousta tästä aikatauluttamis suosta muutaman kuukauden sisällä ja samalla myös aloittaa uudelleen sosiaalisen elämäni. Ensi kuulle on jo tyttöjen kanssa sovittu humputtelua ulkomailla ja sitten pitkää lomaa rakkaiden parissa siellä missä aurinko paistaa hangilla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Huonon ihmisen viikonloppu

Seisoin ikkunan takana ja huusin. Mies kohotteli käsiään, eikä ymmärtänyt. Seinässä reikä, eikä hän ymmärrä. Minua hermostutti, mutta ei se mitään auttanut. Nyt minulla on teipattu seinä, reikää on enää vähän jäljellä. Ja minä en jaksa välittää.

Seisoin sen samaisen ikkunan ääressä ja kuuntelin puhelimessa poikaa. Hän rakastaa ja minun mahani on kipeä kun hän niin tekee. Hän kysyy, mitä ajattelen. Ja minä ajattelen, ajattelen jotakuta muuta joka voisi olla rakas. Ajattelen aikaa jolloin olisin ollut rakastanut. Ajattelen pakkasta. Ajattelen jäätymistä ja sitä, että mitä tähän pitäisi sanoa. Enkä minä sano mitään.

Seisoin elokuvateatterin aulassa toisen pojan kanssa ja ihmettelin mitä teen siellä. Minä en olisi jaksanut kuunnella enää yhtäkään epäonnistunutta pokausjuttua, enää yhtään huono hetkeä ja ikävää. Minulla itselläni ne ovat nyt kaikki, eikä kukaan kuuntele sitä. Enkä minä jaksaisi olla kenenkään hyvä ihminen juuri nyt.

Tuntuu että tämä maailman on nyt täynnä sydämiä, rakkautta, ihmisiä jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni, suukottelevat ja ovat lähellä toisiaan. Minä vain en nyt jaksaisi yhtään tuollaista. Ei, en sano, että kaikkien pitäisi lopettaa rakastamasta. Ei kenenkään rakkaus ole minulta poissa. Minä en vain jaksa sitä nyt.

Ja kun minä en nyt jakaisi mitään tai ketään, tuntuu kuin olisin huono ihminen. Tietenkin minun pitää jaksaa. Olla ystävän olkapää, ymmärtää sitä rakkautta ja jopa remonttimiestäkin. Mutta kun ainoa asia mitä haluaisin tehdä, on mennä istumaan pöydän alle ja mököttää vähän, koko maailmalle.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Hengissä ollaan, paljon mietitty ja oltu miettimättäkin. Ja kun ei miettimällä mikään muutu, paitsi ehkä ihmisen oma mieli, asenne tai jotain. Mutta siis, asiat, ihmiset, ne ei muutu vaikka sinä miettisit hamaan ikuisuuteen asti. Pitäisi siis tehdäkin jotain, jotta asiat etenisivät. Mutta mitä, se on vielä vähän auki. Tai no, jos edes saisi suunsa joskus auki. Tätä työstetään siis vielä.

Ja kun ei mikään ole selvinnyt tällä miettimisellä. Tai aikataulutettu elämäni. Kalenteri kädessä siis juoksen tukka putkella. Lasken sekunteja, mietin mikä määrä unta on tarpeeksi, että ehdinkö vielä tänään tehdä jotain. Kai tällä menolla poltetaan sitä kynttilää kummastakin päästä. Mutta tämä on tilanne nyt. Sillä mennään.

Miehet, treffit, ne on mysteeri asiaa. Niitä en mieti. En vaikka mieli tekisi. Koska tällä hetkellä minä edelleen haluan mahdottomia ja saisin sellaisen mitä en halua. Olen siis ilman mitään. Mutta silti toivon tuota mitä tuossa otsikossa lukee. Toivon, että jossakin joku ajattelisi minua, edes hetken. Minäkin takuulla ajattelen häntä, bussissa/ratikassa/joogamatolla/kahvitauolla, silloin kun minulla on hetki omaa aikaa, ennen kuin taas juoksen.

Niin ja, viikon opetus. Tai ainakin tämän päivän. Kun menet kahville jonkun kanssa. Älä missään tapauksessa osta korvapuustia, jos sinulle on omituinen tapa syödä se. Ehkä seuralaisesi ei kestä sitä kun pulla tavallaan teurastetaan osiin ja sitten syödään pala palalta.

Nyt pitää kuitenkin taas vähän juosta...

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

hämmennystä vaille valmista.

Siitä on muutaman päivän päästä vuosi kun aloin tätä blogia kirjoittamaan. Ja nyt tuntuu ettei minulla enää riitä sanoja tähän. Tai siis riittäisi mutta en tiedä mitä oikein kirjoittaisin. Jotenkin tämä vuosi on nyt alkanut kovin paljon hämmentävämmin kuin edellinen. Asetelma on kuitenkin sama. Yksin. Mikä toisaalta ei tunnu olevan paha asia, kuitenkaan. Vaikka se kaipuu toisen lähelle on välillä niin kova.

Kuitenkin juuri nyt on selvää, etten minä edes tiedä mitä haluan. Haluan kaiken ja en mitään.

Ja nyt jotenkin mies asiat on ihan sekaisin minun ympärilläni. Tietenkin voi olla, että minä luen kaiken väärin. Mutta hitto. Kaikki hämmentää.
Minä itse haluaisin ihastua yhteen, mutta kun se ei ole mahdollista. Kerrankin jonkun kanssa tuntuu, että tässä voisi kysyntä ja tarjonta kohdata. Mutta kun, mikään ei ole helppoa, yksinkertaista ja mahdollista. Kerrankin tiedän tässä maailmassa ihmisen, joka on erilainen, ja jolla on ehkä kyky nähdä ja kuunnella minua. Hän on erilainen ja hyvänlainen minulle ja se viehättää minua suuresti. Mutta, valitettavasti elämä on joskus yhtä muttaa vaan.

Sitten on toinenkin ihminen. Ihminen joka on alkanut minua hämmentämään entistä enemmän. Me olemme liikaa yhdessä. Kohta ei mene päivääkään, etteikö me nähdä tai jutella mesessä. Tosin meistäkään ei ikinä voi tulla mitään tämän enempää. Enempää kuin ystäviä. Mutta välillä minusta tuntuu, että hänen signaalinsa ovat jotain muuta kuin ehkä kaverillisia ja minä joudun torppaamaan ne. Vaikka välillä mietin omia periaatteitani ja ajattelen et hittoako minä mistään välitän. Jos vaan antaisi mennä. Mutta se jos mikä on varmaan, jos antaa mennä, jotain tuhoutuu. Ja kun tiedän, ettei pidemmän päälle meistä tulisi mitään.

Ja jotenkin, vaikka ajattelin vielä loppu vuodesta, että tästä vuodesta tulee sellainen verkkainen mutta jotenkin soljuva. Nyt vain ei näytä yhtään mikään verkkaiselta eikä soljuvalta. Näyttää kiireeltä ja mahdottomalta josta toki aion tehdä mahdollista. Nyt vain tarvitsen hetken miettimistaukoa ja etäisyyttä kaikesta nähdäkseni taas selkeämmin.

torstai 5. tammikuuta 2012

Minä haluaisin kertoa siitä miten ihastuin ja rakastuin...

mutta kun ei minulle ole sitä satua kerrottavana, niin kerronkin muutaman palan itsestäni.

1. minun rakkaus on kirjat. Joskus minulla on huone, joka on hyllyittäin kirjoja täynnä.

2. joskus kyllästyn ihmisiin. Joka ikiseen ystäväänikin. Ja sitten haluan olla yksin, vain ikävöidäkseni heitä kaikkia.

3. olen salamaihastuja. Ainakin kerran päivässä ihastun johonkin. Esim tänään ihastuin tuolla kadulla törmäämääni vähän rentun oloiseen poikaan. Oh sitä hymyä. Mutta yhtä äkkiä kun ihastun, yhtä äkkiä unohdankin ne.

4. olen myös salama tulistuja. Leimuan, räsähtelen ja poksun ihan liian helposti. Onneksi en ole pitkä vihainen räsähtelyissäni. Vuoden olen pisimmilläni ollut puhumatta parhaan ystäväni kanssa.

5. minusta kaikkein paras annettu lahja on sellainen, joka annetaan siksi, että toinen on vain tullut sinun mieleesi. Vaikka kesken kauppa reissun ajattelet toista ja ostat hänelle mandariinin, koska tiedät hänen pitävän siitä ja ajattelet toisesta kauniisti.

6. minä olen maailman epäromanttisin ihminen, mutta siitä huolimatta luen kaikkea romanttista hömppää ja katson hömppäleffoja. 

7. syön kaurapuuroni raejuuston kera

8. pidän muumeista, ystäväni sanovatkin minun olevan sukua Pikku Myylle. 

9. omaan kyvyn sanoa hankalasti, kärkkäästi, suoraviivaisesti ja sarkastisesti asioita. Mikä aina ei ole hyvä asia.

10. Kun hämmennyn, menen sanattomaksi ja pakenen paikalta.


Ja koska olen tänään kaikkien iloksi huudattunut tätä biisi kerran jos toisenkin, tässä se teillekin.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

minusta

Juuri minusta, hassusta ihmisen lapsesta. Josta ei kuitenkaan ole paljoa sanomista. Niin itse ainakin ajattelen. Mutta ehkä on sittenkin. Ehkä olenkin mielenkiintoinen ihminen, vaikka toisin ajattelen. Minä väärinajattelja, ehkä.

Miten kummallista se onkaan. Kun minulta kysyy, että mitä kuuluu. Vastaan, kiitos hyvin. Ja alan kyselemään kysyjän kuulumisia. Ja juttelemaan kaikesta, maan ja taivaan välistä. Mutta en minusta. Eilinen keskustelu yhden ystäväisen kanssa sai minut ajattelemaan minua. Ja tänään toisen ystäväiseni kanssa juttelin myös. Siitä, miksi sitä ei osaa antaa itsestään mitään. Minä ehkä todellakin olen väärinajattelja. Siis itsestäni. Miksei kukaan muka voisin olla kiinnostunut minun asioistani, mielipiteistäni. Olenhan minäkin kiinnostunut ihmisten tarinoista. Joten ehkä hekin ovat minun.

Jotenkin tuntuu aina, etten osaa oikein kertoilla itsestäni. Minun ujous tekee sen, etten halua vaivata ketään omilla jutuillani. Ehkä minusta saa sellaisen kuvan, etten halua kertoa itsestäni mitään. Mutta ei se niin ole. Kyllä minä haluan. Minä vain en oikein osaa. En osaa kertoa, että päivällä mietin ihmisiä, kuinka erilaisia me olemme ja kuinka me haluamme niin erilaisia asioita ja silti me tulemme hyvin toimeen. Enkä minä osaa kertoa, että pidän pitkistä keskusteluista ystävieni kanssa. Enkä minä osaa kertoa toiselle, että hän on tärkeä minulle, että minä olen kiinnostunut ja että pidän hänestä. Minä tiedän kuinka tärkeää se on, sanoa hyviä sanoja. Mutta kun ensimmäinen oma ajatus on, että miksi ketään kiinnostaa minun sanomiseni. Miksi minusta kukaan olisi kiinnostunut.
Enkä sanoisi, että minulla on huono itsentunto, että siitä tämä kaikki johtuu. Koska en pidä itseäni huonona, enkä mielenkiinnottomana ihmisenä. Jotenkin vain ajattelen, että minun juttuni eivät ole tärkeitä ja että ne ovat jotenkin hölmöjä ja epäkiinnostavia. Kuka nyt sellaisia ajatuksia, unelmania tai mitään muukaan haluaa kuunnella. Koska kaikkien muiden ihmisten asiat tuntuvat minusta aina kiinnostavimmilta kuin omani.

Mutta minä opettelen. Opettelen kertomaan itsestäni. Opettelen ajattelemaan, että minunkin hassut tarinani ovat kiinnostavia. Tiedän kyllä, että tämä opetteleminen on hidasta, mutta yritän parhaani. Koska  kuitenkin taidan haluta ostata kertoa minusta.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Minusta vain tuntuu, että näillä samoilla mennään, millä on menty jo vuosia. Hyvän ja huonon vuoristoradalla.
Jos hyvältä tuntuu, niin sen jälkeen on takuulla odotettavissa huonojakin aikoja. Tavallaan tuo mennyt vuosi oli hyvä ja huono.  Varsinkin loppuvuosi tuntui hyvältä, leijuin koko joulukuun. Tänään tosin hieman on ollut alakuloa ilmassa, jotenkin tiesin taas olevani yksin tässä maailmassa.

Ennen uutta vuotta sain ehkä vihdoin jo muutaman vuoden kestäneen maailman turhimman jutun katkeamaan. Okei, siihen tarvittiin kovin monta epäluottamus asiaa ja kiukkuinen hetki, mutta ehkä vihdoinkin kumpikin ymmärsi, ettei sellainen mikä ei ikinä johda mihinkään kannata jatkuakaan. Toisaalta, edelleenkin mietin, että miksen sitä jatkanut, koska onko mitään muutakaan saatavilla. Menihän meillä se yksi asia niin hiton loistavasti.

Ja asia mistä menneestä vuodesta olen iloinen, on ne muutamat uudet ihmiset minun elämässä. He ovat loistavia ja minä toivon, että me kestämme toisiamme tulevaisuudessakin. Ja juuri tuo kestäminen on se oikea sana, koska vaikka minulla on heidän seurassa hyvä ja rento olla, toivon että heilläkin minun. Minä kun olen hankala, välillä niin hiton vaikeasti tajuttava ihminen. Ja niin ovat hekin, uudet ihmisenikin. Joten meillä on ymmärtämistä ja kestämistä toisissamme, hyvällä tavalla siis.

Ja ne vuoden huonot asiat. Se ikävä sitä toista. Ne omat yritelmät ja pettymiset. Läheisten huonot uutiset ja fiilikset. Ikävä ystäviä ja perhettä, jotka eivät ole lähellä.
Tiedän, että tänäkin vuonna ihan varmasti tulee näitä asioita eteen, mutta sellaista se tämän elämä on. Hyviä ja huonoja hetkiä.

Mutta nuo muutama hyvä asiat, ne kuitenkin huojentavat matkaani tähän vuoteen. Toivon kaikille hyvää tätä vuotta. Olkoon onni meidän jokaisen kanssa ja rakkaus. Rakastutaan tänä vuonna kaikki. Ne joilla on jo oma rakas, rakastuu häneen vielä lujemmin ja meillä, joilla ei ole ketään, me rakastumme niihin elämämme ihmisiin.