Minulla on pohjaton vimma lähteä. Pieni kotini on täynnä reissulaukkuja, avonaisia ja tavaraa puolillaan. Tulen ja menen ja mikään ei riitä. Kaivan jo kuoppia tulevaan viikonloppuun. En jaksaisi enää odottaa, vaikka eihän siihen enää kauaa ole. Ja sitten taas menen hetken ja olen vapaa, lähinnä itsestäni. Matkalla kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin seikkailua.
Toinen nimeni on levottomuus. Mieli karkailee koko ajan unelmiin, hattaroihin. Maailmalle, jonnekin tai jonkun kanssa. Vaikka tuonne naapurikaupunkiin. Kuhan vain saisi mennä.
Toisaalta haluaisin vain hetken olla jossakin, mistä kukaan ei minua löytäisi. Tahtoisin hetken olla jonkun kanssa, joka ei vaatisi minulta yhtään mitään. Ei vaatisi rakkautta. Ei vaatisi ikuista analysointia minusta, sinusta, kaikesta. Ei vaatisi seuraa mutta olisi hetken kanssani, seurassani.
Kesäkin on viimeisten viikkojen aikana nyt näyttänyt elämää, sitä mitä olinkin vähän odottanut. On kaunista, aurinkoista, lämmintä ja ystäviä siellä ja täällä. On terasseja, on tanssilattioita, jalkapallon pelaamista, on kauniita hymyjä, minullakin. On komeita miehiä, on flirttiä, on juuri sitä mitä kesästä odottaakin. Paitsi, että ajoittain vaivaa haikeus tiettyihin menetettyihin asioihin, tai koettuihin, tai tavattuihin. Mutta niinhän se on, että kun yhden oven aukaisee, toinen vain menee kiinni, vaikka toivoisikin ettei niin tapahtuisi. Mutta silti, vaikka jokseenkin haikeutta onkin, minusta tuntuu, että tämä kesä on hyvä, ainakin nyt on hetken ollut. Tulevaisuuskin näyttää kovin hyvältä, koska junat, veneet ja lentokoneet vievät minua seikkailuun .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti