Väärät tyypit

Olen jotenkin vetänyt itseni tressisolmuun niin lahjakkaasti, ettei enää edes tarvi nukkua. Siinä sivussa hoitelin sitten ihan kaikki "mies" ihmissuhdeasianikin kuntoon. Niin kuntoon ettei niitä enää edes ole.

Kaveripojallekin sanoin rumasti, omasta mielestäni tietenkin oikeutetusti. Mikä varapärekaveri minusta on tullut. Hän löysi tytön ja minä olen onnellinen heistä, annoin rauhan kun sitä tarvitsi. Jokainen tarvii hetkensä tyttönsä ja/tai poikansa kanssa silloin kun kaikki on alussa. Mutta jos kaikki on jo tasaantunut, aikaa on mennyt kuukausia. Ja kun sinä pyydät kahville, vastaus on ei. Ei me enää voida kun on tyttöystävä. Sitten me ei voida, tahtoisin sanoa, että ikinä, mutta en minä niin sano vaikka ketuttaakin.

Tavallaan exät, eivätkö ne vain voi kadota, unohtaa sinun yhteystietosi ja antaa asioiden olla. Eivät ne voi. Soittelee ja itkee perään. Haluaa jotain, jatkaa, aloittaa alusta. Enkä minä enää halua mitään. Tiedättekö, kun toinen alkaa painamaan päälle ja sinussa ei ole enää mitään tunteita. Tuntuu vain enää kuvottavalta.

Sitten se treffimies. Ikää on 36, juuri eronnut, tai no vuosi sitten. Hän elää villisti, omaa elämää, vihdoinkin vapaa...Hän haluaa tavata, hengailla, mutta ei missään tapauksessa halua seurustella. Ja sitten hän loukkaantuu, kun en minäkään halua, seurustella hänen kanssaan. Missä meni logiikka minulta sitten ohi.

Joten onko se nyt ihme, että tein stopin kaikelle mikä viittaakaan miessuhteisiin. Ajattelin, että selviän niistä 5 tentistä, parista projektityöstä ja työpaikan kiireitä tässä ennen joulurauhaa. Vietän ystävien kanssa ne muutamat vapaat hetkeni, käyn kahvilassa juomassa kahvin tai teen tenttien ja työpäivien välissä, haistelen hetkittäin tuulia ja olen miettimättä enää yhtään miesasiaa.

lempi paikkani ikävä

Olisin onnellinen jos istuisin juuri nyt, siinä pienessä kahvilassa siellä, Pariisissa. Siinä, mitä vastapäätä oli se pieni viuluntekijän puoti. Tahtoisin myös hukuttautua kirjojen maailmaan siinä kirjakaupassa, joka on lempi paikkani Notre Damen lähellä. Siellä voisin olla ikuisuuden, tutkia kirjoja, uppoutua niihin. Eikä se hoikka, pörröpäinen poikakaan kauniine hymyineen vähentänyt paikan hohtoa.

Kaunein kirjan nimi jonka löysin ja joka vieläkin on niin totta:

                                Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part.

Kipeänä kun makaa sängyssä, niistäen sitä vähäistään järkevyyttä ulos nenäonteloistaan, päässä pyörii vain harmaita ajatuksia. Ajatuksia siitä kun sinä et riitä, maailma on ruma ja sinä sen mukana.
Ja kun siihen samaan syssyyn, yhteyttä ottaa hän, jonka olet jo unohtanutkin, tai ainakin yrittänyt.  Hänellä on ikävä, ei minua, vaan sitä mitä meillä oli. Jotenkin sekin tekee kaikesta rumaa. Kai sitä toivoisi, että olisi edes jonkun ikävän arvoinen.

Äskein kun vihdoinkin uskaltauduin lähteä ulos, kauppaan, maito kun on ollut loppu jo tovin. Kävellessä lamppukaupan ikkunan ohi, pysähdyin katselemaan sitä tyttöä siinä ikkunassa, sitä jota ei kukaan ikävöinyt. Siinä se seisoi, naama vakavana, hiukan surullisena. Puristin silmät kiinni, avasin ja hymyilin. Se tyttökin teki niin, mutta siltikin se katse, se oli hiukan alakuloinen.

Ne on pitkiä, pitkähköjä. Hoikkia. Kapeat farkut. Tennarit. Takki, tummaa, mustaa, vihertävää, harmaata. Hiukset, vaaleat, ruskeat, punertavaa, sellaiset sotkuiset, tyylikkään. Renttumainen, rento, tarkoin harkittu.

Tänään se seisoi ratikassa edessäni, nojasi seinään. Katseli ulos, minua, jotakin. Minä vilkaisin kerran, ehkä monta kertaa. Purin huulta ja oli niin kuin en olisikaan. Se oli totinen ja katseli.

Minä katselin ikkunasta kuvajaista ja mietin jotakin siitä, miehestä. Mietin miksi on niin pirun kylmä taas. Mietin, että olisinko ikinä niin rohkea, että voisin sanoa vain jotain, koska tuntuu siltä.

Ja miksi joku tuntuu omalta heti vilkaisulta ja joku toinen ei.

Ja mietin, voiko tässä ihastua.

Oikeasti kun ihmistä vaivaa tunnevammaumpisolmu, ei henkikään melkein kulje kun vaivaa tietämättömyys. En ymmärrä miten voi saada kaiken niin sekaisin. Miksi ajattelen asiat etukäteen ja sen jälkeen kaikki lakkaa vain. Miksi päätän jo ennen kuin mitään tapahtuu, ettei tästä tule mitään.

Miksi se ihminen joka ei merkitse ystävyyttä kummempaa, merkitseekin yhtäkkiä niin paljon enemmän. Miksi toivotan onnea ja hymyilen vaikka, kun hän kääntyy, olen itku kurkussa. Miksi ennemmin päästän irti, kuin pidän kiinni. Miksi minusta rakkaus on sitä, että olet vapaa, minustakin. Miksi ajattelen niin, että hän tulee perässä jos pitää minusta, itse suljen silmäni, toivon ja jatka matkaa.

Miksi sitä ikävöi sellaista joka on unohtanut sinut. Miksi sitä ymmärtää kaiken, vaikka mitään ei halua ymmärtää. Miksi osaan hymyillä, nauraa, puhua nättejä, höpistä, vitsailla, kiusoitella mutta kun joku sanoo pitävänsä minusta, menen hiljaiseksi ja juoksen karkuun.

Kun saisi itsestään selvää, voisi kai joskus saada muistakin.

Empä tiedä, mutta ehkä se vielä tulee, kuten nämä laulun sanat sanoo...


Yksinäinen

Voi olispa aikaa kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä
Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois
Peiton alla on kuuma, sä haluat piiloutua
Kaikki on auki ja puhelin kiinni
Mut sä et jää, siihen et kuitenkaan jää

Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää

Sulla on joku toinen, se vielä ei tunne sua
Sinä et usko, se ei sinusta riipu
Et mitään voi, mitään et kuitenkaan voi
Se tulee sua vastaan kävelee samaan huoneeseen
Kaikki on uutta ja samalla vanhaa
Et mitään voi, mitään et sillekään voi

Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää
Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enenmpää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään

Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enempää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään

Voi olispa aikaa jo kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä
Tai ettei ois lähtenyt sittenkään pois

Onko olemassa parempaa hetkeä, kuin seisoa kuulaassa aamussa, kahvikupponen kädessä tuolla ulkona, haistella merta ja katsella auringossa kimaltelevaa tummaa vettä. Veneitä jotka vielä odottavat hakijaansa, ylösnostajaa. Hieman haikeaakin. Mietin, että jos joku olikin unohtanut veneensä sinne. Kukaan ei tulekaan nostamaan ylös, peittämään lumelta ja tuulelta. Laittamaan talviteloille. Ihan samoin kuin minullekin on käynyt.
Hetkittäin kun tuntuu, että minut on unohdettu kirjoittaa koko siitä rakkauskirjasta. Ei kukaan pysähdy, ei nosta, ei peitä, eikä huolehdi. Ei sillä tavoin. Ystäväkirjasta minut kyllä löytyy, mutta hetkittäin tuntuu ettei se riitä, en halua sen edes riittävän.

Ja sitten kun vaivaa ajoittain jo se kyynisyys, uskonpuute. Tiedättekö, sen kun kohtaat jonkun, ensin on ajatus, et hei joo, vau, ihanaa, upeaa. Sitten se iskee, se tunne, että paskat, ei tämäkään ole mitään. Ihan turha mitään yrittää, tämä kestää vain tämän sekunnin ja arvatkaa mitä, tuo ihanainen sanoo kohta jotain kaveruudesta. Jeps,  ennen kuin hän kerkeää avata suutaan, pelastan itseni ja tuumaan, kavereita, sitä meidän on hyvä olla. Koska liian monta kertaa minä olen uskonut toisin, säröillyt ja jäädyttänyt tunteeni ja korjaillut itseni ehjäksi, enää en jaksa.

hajanaista

Laiskottaa ja väsyttää, kaikki on vähän sekaisin. Kaaosta, teetä ja purettuja matkalaukkuja, sellaista se on elämä juuri nyt. Radiokaan ei toimi, se sähisee, sammuu ja menee päälle itsekseen. Kanava ei pysy päällä, äsken soi rokki, nyt menee sähisten joku humppa. Välillä on ihan hiljaista.

Heräsin yöllä kolme kertaa tarkistamaan joko veli tuli kotiin. Totuin taas liiaksi olemaan huolissani heistä, ja nyt heräilen turhaa, koska en ole enää siellä.
Mutta huoli minussa kuitenkin on ja yöt ovat petollisia. Niin monena yönä minä valvoin, lähdin aina mukaan, ettei yksin tarvitsisi ajella matkoja, eikä yksin tehdä töitä.

Halusin yöllä soittaa vain puhuakseni, mutta sitä en voi tehdä. Se jolle kertoisin, joka joskus tuntui tajuavan minusta kaiken, ei ole sellainen jolle enää kerron mitään. On minulla nro, kaikki, mutta ei kykyä, eikä lupaa pyytää olla sellainen ystävä jota voisin tarvita.

Vaelluksella pitkin Siltasaarta, näin eräässä ikkunassa taulun. Se oli niin kaunis. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä loputtomiin. Kaksi hahmoa kietoutuneena toisiinsa. Siinä meni ehkä vähäksi aikaa aika ja taju, tuijotin vain kuvaa. Havahduin kun kosketin ikkunaa, olin mennyt niin lähelle. Takaani kuului yskähdys, mies siellä kuvasi jotakin. Nolona lähdin pois,  mutta tiedän,  huomenna menen taas samaa reittiä.

Ollaan kavereita, ollaan meritähti ja siili, ollaan laiva ja majakka.

Jos mä oisin jotain muuta, olisiko kaikki jotenkin yksinkertaisempaa, helpompaakin. Jos mä oisin erilainen, olisitko sitten enemmän kuin taas kaveri. Jos mä olisin täällä, siellä, olisiko asiat sitten erilailla.

Jos kaikki olisi niinkuin tahtoisin, voisin olla kaikki mitä pitää ja haluaisin. Tiedän senkin, että jotain voi saada aina, jos vain jaksaa ja tahtoo ja tekee, mutta ei se ole niin helppoa. Aina kun tahtoo niin montaa asiaa. Yksi kun ei riitä, koskaan. Ja kun matka ja elämä erottaa. On oltava erillään. Vaikka ikävä vaivaa ja sydänkin itkee. Elämä kun vain on aina valintoja. On valittava jostakin mitä tahtoo. Minä valitsen omani, ja sinä omasi. Niinhän se menee ja pitää mennäkin.

Tällä kertaa en antanut asian olla, yleensä teen sen. Pää pensaaseen ja toteamus, antaa olla. Ei, nyt asia on selvä. Enkä edes vanno, että minä en koskaan ihastu. Sehän on turhaa. Ihastun aina, ja joskus samaankin, vanhaankin, tiedän sen. Sellainen minä vain olen, ihastuja, hassu tyttö.

Tänään taas hyvästelen ihmisiäni hetkeksi ja lähden. Tiedän, että mikään ei ole hyvin hetkeen, mökötän ja murisin. Ikävöin, juon teetä ja katselen ranskalaisia leffoja. Opettelen taas olemaan minun toinen puoleni.