Oikeasti kun ihmistä vaivaa tunnevammaumpisolmu, ei henkikään melkein kulje kun vaivaa tietämättömyys. En ymmärrä miten voi saada kaiken niin sekaisin. Miksi ajattelen asiat etukäteen ja sen jälkeen kaikki lakkaa vain. Miksi päätän jo ennen kuin mitään tapahtuu, ettei tästä tule mitään.

Miksi se ihminen joka ei merkitse ystävyyttä kummempaa, merkitseekin yhtäkkiä niin paljon enemmän. Miksi toivotan onnea ja hymyilen vaikka, kun hän kääntyy, olen itku kurkussa. Miksi ennemmin päästän irti, kuin pidän kiinni. Miksi minusta rakkaus on sitä, että olet vapaa, minustakin. Miksi ajattelen niin, että hän tulee perässä jos pitää minusta, itse suljen silmäni, toivon ja jatka matkaa.

Miksi sitä ikävöi sellaista joka on unohtanut sinut. Miksi sitä ymmärtää kaiken, vaikka mitään ei halua ymmärtää. Miksi osaan hymyillä, nauraa, puhua nättejä, höpistä, vitsailla, kiusoitella mutta kun joku sanoo pitävänsä minusta, menen hiljaiseksi ja juoksen karkuun.

Kun saisi itsestään selvää, voisi kai joskus saada muistakin.