Kipeänä kun makaa sängyssä, niistäen sitä vähäistään järkevyyttä ulos nenäonteloistaan, päässä pyörii vain harmaita ajatuksia. Ajatuksia siitä kun sinä et riitä, maailma on ruma ja sinä sen mukana.
Ja kun siihen samaan syssyyn, yhteyttä ottaa hän, jonka olet jo unohtanutkin, tai ainakin yrittänyt.  Hänellä on ikävä, ei minua, vaan sitä mitä meillä oli. Jotenkin sekin tekee kaikesta rumaa. Kai sitä toivoisi, että olisi edes jonkun ikävän arvoinen.

Äskein kun vihdoinkin uskaltauduin lähteä ulos, kauppaan, maito kun on ollut loppu jo tovin. Kävellessä lamppukaupan ikkunan ohi, pysähdyin katselemaan sitä tyttöä siinä ikkunassa, sitä jota ei kukaan ikävöinyt. Siinä se seisoi, naama vakavana, hiukan surullisena. Puristin silmät kiinni, avasin ja hymyilin. Se tyttökin teki niin, mutta siltikin se katse, se oli hiukan alakuloinen.