Olen jotenkin vetänyt itseni tressisolmuun niin lahjakkaasti, ettei enää edes tarvi nukkua. Siinä sivussa hoitelin sitten ihan kaikki "mies" ihmissuhdeasianikin kuntoon. Niin kuntoon ettei niitä enää edes ole.
Kaveripojallekin sanoin rumasti, omasta mielestäni tietenkin oikeutetusti. Mikä varapärekaveri minusta on tullut. Hän löysi tytön ja minä olen onnellinen heistä, annoin rauhan kun sitä tarvitsi. Jokainen tarvii hetkensä tyttönsä ja/tai poikansa kanssa silloin kun kaikki on alussa. Mutta jos kaikki on jo tasaantunut, aikaa on mennyt kuukausia. Ja kun sinä pyydät kahville, vastaus on ei. Ei me enää voida kun on tyttöystävä. Sitten me ei voida, tahtoisin sanoa, että ikinä, mutta en minä niin sano vaikka ketuttaakin.
Tavallaan exät, eivätkö ne vain voi kadota, unohtaa sinun yhteystietosi ja antaa asioiden olla. Eivät ne voi. Soittelee ja itkee perään. Haluaa jotain, jatkaa, aloittaa alusta. Enkä minä enää halua mitään. Tiedättekö, kun toinen alkaa painamaan päälle ja sinussa ei ole enää mitään tunteita. Tuntuu vain enää kuvottavalta.
Sitten se treffimies. Ikää on 36, juuri eronnut, tai no vuosi sitten. Hän elää villisti, omaa elämää, vihdoinkin vapaa...Hän haluaa tavata, hengailla, mutta ei missään tapauksessa halua seurustella. Ja sitten hän loukkaantuu, kun en minäkään halua, seurustella hänen kanssaan. Missä meni logiikka minulta sitten ohi.
Joten onko se nyt ihme, että tein stopin kaikelle mikä viittaakaan miessuhteisiin. Ajattelin, että selviän niistä 5 tentistä, parista projektityöstä ja työpaikan kiireitä tässä ennen joulurauhaa. Vietän ystävien kanssa ne muutamat vapaat hetkeni, käyn kahvilassa juomassa kahvin tai teen tenttien ja työpäivien välissä, haistelen hetkittäin tuulia ja olen miettimättä enää yhtään miesasiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti