Onko olemassa parempaa hetkeä, kuin seisoa kuulaassa aamussa, kahvikupponen kädessä tuolla ulkona, haistella merta ja katsella auringossa kimaltelevaa tummaa vettä. Veneitä jotka vielä odottavat hakijaansa, ylösnostajaa. Hieman haikeaakin. Mietin, että jos joku olikin unohtanut veneensä sinne. Kukaan ei tulekaan nostamaan ylös, peittämään lumelta ja tuulelta. Laittamaan talviteloille. Ihan samoin kuin minullekin on käynyt.
Hetkittäin kun tuntuu, että minut on unohdettu kirjoittaa koko siitä rakkauskirjasta. Ei kukaan pysähdy, ei nosta, ei peitä, eikä huolehdi. Ei sillä tavoin. Ystäväkirjasta minut kyllä löytyy, mutta hetkittäin tuntuu ettei se riitä, en halua sen edes riittävän.

Ja sitten kun vaivaa ajoittain jo se kyynisyys, uskonpuute. Tiedättekö, sen kun kohtaat jonkun, ensin on ajatus, et hei joo, vau, ihanaa, upeaa. Sitten se iskee, se tunne, että paskat, ei tämäkään ole mitään. Ihan turha mitään yrittää, tämä kestää vain tämän sekunnin ja arvatkaa mitä, tuo ihanainen sanoo kohta jotain kaveruudesta. Jeps,  ennen kuin hän kerkeää avata suutaan, pelastan itseni ja tuumaan, kavereita, sitä meidän on hyvä olla. Koska liian monta kertaa minä olen uskonut toisin, säröillyt ja jäädyttänyt tunteeni ja korjaillut itseni ehjäksi, enää en jaksa.