Laiskottaa ja väsyttää, kaikki on vähän sekaisin. Kaaosta, teetä ja purettuja matkalaukkuja, sellaista se on elämä juuri nyt. Radiokaan ei toimi, se sähisee, sammuu ja menee päälle itsekseen. Kanava ei pysy päällä, äsken soi rokki, nyt menee sähisten joku humppa. Välillä on ihan hiljaista.
Heräsin yöllä kolme kertaa tarkistamaan joko veli tuli kotiin. Totuin taas liiaksi olemaan huolissani heistä, ja nyt heräilen turhaa, koska en ole enää siellä.
Mutta huoli minussa kuitenkin on ja yöt ovat petollisia. Niin monena yönä minä valvoin, lähdin aina mukaan, ettei yksin tarvitsisi ajella matkoja, eikä yksin tehdä töitä.
Halusin yöllä soittaa vain puhuakseni, mutta sitä en voi tehdä. Se jolle kertoisin, joka joskus tuntui tajuavan minusta kaiken, ei ole sellainen jolle enää kerron mitään. On minulla nro, kaikki, mutta ei kykyä, eikä lupaa pyytää olla sellainen ystävä jota voisin tarvita.
Vaelluksella pitkin Siltasaarta, näin eräässä ikkunassa taulun. Se oli niin kaunis. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä loputtomiin. Kaksi hahmoa kietoutuneena toisiinsa. Siinä meni ehkä vähäksi aikaa aika ja taju, tuijotin vain kuvaa. Havahduin kun kosketin ikkunaa, olin mennyt niin lähelle. Takaani kuului yskähdys, mies siellä kuvasi jotakin. Nolona lähdin pois, mutta tiedän, huomenna menen taas samaa reittiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti