Aikansa kutakin

Onni on olla onnellinen pienistä asioita tässä maailmassa. Ystävät, ne rakkaimmat, tärkeimmät ja ihanimmat, heidän kanssa olen nyt tätä kesää viettänyt. Tulin juuri kotiin rokkaamasta maailman parhaista, hieman kosteista, bileistä.  Olo on väsynyt ja hyvä, vähän haikeakin. Aina olo on vähän haikea kun hyvää tapahtuu ja jää sitten taakse, kun elämä menee rytinällä eteenpäin. Mikä toki on hieno asia.


Ja vähän haikeaa on sekin, että olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohitse nyt. Aika aikaansa kutakin. Rakkausrintamalla ei mitään ole tapahtunut, tuhlaan aikaani sellaisiin, joihin ei välttämättä kannattaisi, mutta nyt mennään näin ja katsellaan. Kuten tämän tarinan nimikin sen sanoo, hipaisun päässä, sitä olen ollut monesti rakastumisen tai lähinnä ihastumisen kohteen kanssa. Olen mahdottoman hyvä ihastumaan, mutta eteenpäin en pääse sitten millään, paitsi kaveri linjalla. Mistä toki en valita, kaikki ystäväpojat, jotka ovat kyytiini jääneet, ovat rakkaita ja tärkeitä. Itse asiassa tajusin vähän aikaa sitten, etten ole ikinä rakastunut. Rakastanut kyllä, mutta en rakastunut. Mutta en sitä ala nyt rypemään, ehkä jonakin päivänä rakastun, mene ja tiedä. Ihastelen sitten sitä ennen ja paljon, koska sen osaan. Viimeksi viikonloppunakin ihastuin korviani myöten, mutta ei siitä sen enempään. Nämä minun ihastumiset tosin eivät koskaan kestä sitten syystä tai toisesta sen kauempaa. Mutta ehkä joku päivä, rakastun minäkin. Aika näyttää.
Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän hetkeen, tässä ja nyt.

Kiitän kaikkia teitä, jotka tätä tarinaa ovat lukeneet ja kommentoineet. Tekin olette tärkeitä.
Ja en sano ettenkö vielä joskus jotain kirjoittelisi tänne blogimaailmaan, nyt vain tuntuu ettei minulla ole enää sanoja sanottavaksi täällä tämän enempää.






Ja lopuksi kaunis biisi, joka sopii minulle nyt.