Kun makaa lattialla ja kuuntelee kun toinen puhuu. Miettii samalla, ettei minussa tunnu mitään. Tai vähän pahaa oloa. Miettii sitä, että mistä on kyse. Ja koska se tuntuminen oikein loppui ja onko missään enää järkeä. Ja kun lopettaa puhumisen, tekisi mieli itkeä. Kun ei tiedä kuka käyttää ja ketä.

Ja miksi joku toinen saa sinut niin iloiseksi. Muutama typerä sana, viesti ja sinä liidät. Ja miksi on niin helppo löytää se oma ihminen sellaisesta ihmisestä, joka ei voi olla sinun ihminen kokonaan. Miksi se rakkaus on aina minkä kohtaa vain se ystävänrakkaus. Paitsi, että sekin on hienoa. En yhdestäkään ystäväpojistani luopuisi. Mutta, miksi se ei voi edes kerran osua niin kohdalle. 

Ja vaikka tavallaan on hyvä olla ja olokin. Niin miksi sitä kaipaa aina jotain ja odottaa jotakin. Olisi vain helppoa olla olematta mitään ja varsinkin odottamatta. Mutta se usko siihen johonkin. Se vain pyristelee siellä jossakin. Jotenkin on vain tunne, joku omituinen olo. Että tämä kevät on jotain ja tuleva kesäkin. Mummo aina uskoi etiäisiin ja minulla niitä nyt on.