Seisoin ikkunan takana ja huusin. Mies kohotteli käsiään, eikä ymmärtänyt. Seinässä reikä, eikä hän ymmärrä. Minua hermostutti, mutta ei se mitään auttanut. Nyt minulla on teipattu seinä, reikää on enää vähän jäljellä. Ja minä en jaksa välittää.
Seisoin sen samaisen ikkunan ääressä ja kuuntelin puhelimessa poikaa. Hän rakastaa ja minun mahani on kipeä kun hän niin tekee. Hän kysyy, mitä ajattelen. Ja minä ajattelen, ajattelen jotakuta muuta joka voisi olla rakas. Ajattelen aikaa jolloin olisin ollut rakastanut. Ajattelen pakkasta. Ajattelen jäätymistä ja sitä, että mitä tähän pitäisi sanoa. Enkä minä sano mitään.
Seisoin elokuvateatterin aulassa toisen pojan kanssa ja ihmettelin mitä teen siellä. Minä en olisi jaksanut kuunnella enää yhtäkään epäonnistunutta pokausjuttua, enää yhtään huono hetkeä ja ikävää. Minulla itselläni ne ovat nyt kaikki, eikä kukaan kuuntele sitä. Enkä minä jaksaisi olla kenenkään hyvä ihminen juuri nyt.
Tuntuu että tämä maailman on nyt täynnä sydämiä, rakkautta, ihmisiä jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni, suukottelevat ja ovat lähellä toisiaan. Minä vain en nyt jaksaisi yhtään tuollaista. Ei, en sano, että kaikkien pitäisi lopettaa rakastamasta. Ei kenenkään rakkaus ole minulta poissa. Minä en vain jaksa sitä nyt.
Ja kun minä en nyt jakaisi mitään tai ketään, tuntuu kuin olisin huono ihminen. Tietenkin minun pitää jaksaa. Olla ystävän olkapää, ymmärtää sitä rakkautta ja jopa remonttimiestäkin. Mutta kun ainoa asia mitä haluaisin tehdä, on mennä istumaan pöydän alle ja mököttää vähän, koko maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti