Tämän viikonlopun ainoa hyvä ja kaunis asia oli se mies. Se joka huusi (olemukselta) minua pelastamaan hänet jostakin. Sellainen tumman pörrötukan omaava, laiha, pitkä, musta vaatteinen mies. Jolla oli se maailman söpöin koira. Miksi minä aina törmään niihin. Niihin jotka eivät sitten törmää minuun.
Törmäyskurssilla kyllä ollaan oltukki sitten muuten oikein kunnolla, mutta ei sellaiseen mihin pitäisi. Vanha tuttavani, voidaan myös kutsua hoidoksi, otti yhteyttä. Ehdotteli tapaamista vanhoissa merkeissä. Mutta minä, kylmä lehmä, jääprinsessa, pessimisti, ilkeä noita kieltäydyin. Miksi minä olen se paha, koska hänellehän se minä en riittänyt ikinä.
Ja tästä piristyneenä sitten kieltäydyin kauniisti tänään toisen pojan kanssa kahville menosta. Vaikka toinen on kiva, söpö ja mahtava. Mutta ei, en minä vain jaksa. Mieskiintiö kivojen ja helvetinkivojen kanssa alkaa olla täynnä.
Minä haluan sen kolauksen, sen kun vain tiedän, että tuo tajuaa minua. Haluan sen pörrötukkaisen ja ärsyttävän, sen jolle minä saan olla minä, hyvässä ja pahassa. Muuten, antaa olla.
Ja löyty se rähinäbiisikin
Loisto biisi ja muutenkin hyvin tuttua rähinää. Kun olisihan noita miehiä, mutta prkl. Ku ei kolahda ni olkoot sitten kolahtamatta.
VastaaPoistaAivan, olkoon sitten kolahtamatta, hyvin sitä pärjää ilmankin :)
Poista