Lämmin rinta selkääsi vasten, kädet ympärilläsi. Leuka hipoo päälakeasi, välillä suudelma painetaan olkapäähäsi, kaulakuoppaasi nuuhkaistaan...kirjoissa.
Mutta oikeassa elämässä istut yössä yksin, tuijotat ikkunasta pakkasyötä, täysikuuta ja tähtikirkasta taivasta. Järvenselkä on valkoinen ja se kimaltelee. On niin hiljaista. Mietit elämää ja ihmisiä. Mietit mitä pitäisi tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Jäikö taas jotain tekemättä ja sanomatta. Teitkö jotain liikaa tai liian vähän. Ja miksi joidenkin unohtaminen on niin paljon vaikeampaa kuin toisten. Miksi toisille löytyy niin paljon helpommin toinen ihminen ja toisille ei. Ja miksi jotkut ihmiset koskettavat sinua vaikka sinä et kosketa heitä.

Yö on kaunis, ehkä voisi mennä kävelylle jäälle. Jonkun toisen kanssa ehkä sekin olisi, erilaisempaa. Mutta ei se yksikkään pahaa ole, yksinäisempää vain. Enkä minä ikinä noita vastauksia löydä, mietimpä vain miksi joku hipaisee enemmän kuin joku toinen. Ja tiedän senkin, vanhoja ei kannata muistella, mutta mitä jos...