Kuinka monta kertaa voi törmätä väärään ja todeta ettei tämäkään ole minua varten. Kuinka monta ihmistä voin raahata mukanani, koska pidän toisesta, mutta teitä ei ole tarkoitettu olemaan ystäviä enempää. Kuinka monta ihmistä on käytävä läpi, että löytää sen oikean. Kuinka monta kertaa on itkettävä ne itkut, kun tajuaa ettei vastakaikua tule, vaikka olet ihastunut. Kuinka monta kertaa itse toteat, että ihan kiva, mutta ihan kiva ei taaskaan riitä. Kuinka monta kertaa on käveltävä yksin yössä kotiin. Kuinka monta kertaa on herättävä aamulla erehdyksen vierestä tai kuinka monta kertaa on herättävä vielä aamulla yksin.

Minä olen heittäytyny, ryhdistäynyt. Ollut ihmisiksi. Hymyillyt. Flirttaillut. Olen toisin sanoen yrittänyt olla jotain muutakin kun väsynyt, muriseva peikkotyttö, jonka hiuksetkin hapsottaa. Olen käynyt kahvilla, leffassa, syömässä suklaakeksejä. Olen makoillut vieressä, puhunut ja tehnyt vaikka mitä. Mutta kun ei niin ei. Kukaan ei tunnu miltään. Kivalta, hyvältä tyypiltä. Mutta siinä se. Kukaan ei pysäytä minussa mitään.  

En tiedä, ehkä syynä kaikkeen on se, etten osaa olla miesten kanssa kuin se ikuinen kaveri. Ehkä kaikkeen turtuu. Ehkä miesvaltaisen alan ammatti ei ole ollut hyvä idea. Ehkä 20 miestä päivittäin vs sinä, tekee sen ettei kukaan enää pysäytä sinussa mitään. Tai ehkä kaikessa mahdottomuudessani se olenkin vain minä joka ei kelpaa kelleen.