Tuolla ulkona äskein seisoskelin ja katselin tähtitaivasta. Kuu kellotti nojallaan suurena ja oranssina, kasvavana. Vielä ennen kuin arki alkaa, näen sen suurena, täytenä.
Oli niin hiljaista ja kaunista, tuntui kuin olisit yksin tässä maailmassa. Yksin kyllä olikin hetkessä, mutta ei minusta tunnu yksinäiseltä. Vielä muutama kuukausi tuntui. Tuntui pahalta ja rumalta. Ajattelin ettei minusta ole ihmiseksi kenellekään. Mutta onhan minusta, perheelle, ystäville ja no ehkä jollekulle muullekin, miehelle.
Minun mielessäni on ollut eräs pieni ihastus jo tovin. Ja en tiedä, nyt tuntuu, että voisin tehdä asialle jotain. Aika olisi hyvä, toisaalta, en tiedä tuleeko tästä ikinä mitään. Mutta ainakin on pieni hyrinä olemassa ja se on ehdottomasti mahtavin tunne aikoihin. Ja sen sanon, että vaikka olisi se 1000km väliä, ei se estä mitään, jos et itse tee siitä ongelmaa ja minä en aijo tehdä. Eikös se niin ole, että mitään et saa, jos et jotain yritä ja jos jotain haluat, ei ole sellaista estettä olemassa, jota en jotenkin menisi läpi.
Hei, huisaa, hienoa ja mukavaa.
VastaaPoista