Minä tarvitsisin nyt kahvia, sellaista haaleaa maitokahvia ja jonkun, jolle voisin kertoa kaiken minusta. Oikeastaan, se voisi olla joku ihan vieras tai puoli tuttu, jolla ei olisi mitään painolastia olla minun puolellani. Joka kuuntelisi minua. Kuuntelisi minun suurimman salaisuuteni, minun vihani, pelkoni, rakkauteni ja ikäväni ja sitten vasta päättäisi pitäisikö minusta. Ja minä haluaisin tehdä hänelle samoin, haluaisin kuunnella hänen tarinansa.
Haluaisin suunnitella tulevaisuutta jonkun kanssa, miettiä menemmekö yhdessä mustikkaan syksyllä. Haluaisin kiistellä siitä, kumpi on parempi irvistelemään ja kumpi saa pidemmän loikan kumpparit jalassa. Haluaisin hassutella, kuiskata jonkun korvaan, että pidän hänestä.
Mutta tässä minä istun yksin, ja kuuntelen kuinka erilaila ihmiset kulkevat, yksi menee eteenpäin pläpspläps, toinen thumpsthumps, kolmas viuhviuh. Eräs puhuu puhelimessa niin, että katu raikuu, huono kuulo kait toisella. Puistokemistin elämäkin on hankalaa, kukaan ei ymmärrä, joku joi viimeisen huikan pullosta ja Liisakin kuuluu olevan huora..Ei se elämä ole aina ilosta tuolla ulkonakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti