Repaleisia ajatuksia

Paljon on sanoja näppäimillä, mutta lanka on solmuinen ja selvittämätön. Tahtoisin sanoa paljon, mutta en oikein edes tiedä mitä. Repaileisia lauseita siellä täällä pitkin ajatuksenköyttä vain.

Tahtoisin sellaisen mummon mökin, pienen punaisen talon, jossa on valkoiset ikkunanpielet. Sellaisen johon saisin tulla silloin kun kaikki muu on hankalaa. Kun tuntuu ettei henki enää kulje ja tuntuu vaikealta. Saisin tulla mökkiini, laittaa villasukat jalkaan, keittää teetä kannu tolkulla, laittaa uuniin tulet ja tuijottaa ikkunasta ulos sisällä lämpimässä. Siellä missä maailma on joskus pientä ja yksinkertaista.

Se, että on lomalla, ei tarkoita etteikö sitä mieti paljoa. Vaikka on keveämpää, ei stressiä aikatauluista, saa herätä koska haluaa. Silti mieli on täynnä, joskus hattaraa ja joskus taas niitä, no niitä maailman isoimpia juttuja.
Tänään kun kylvetin vauvaa ja katsoin telkkaria, toinen vähän suurempi pienempi sylissäni, mietin lapsia. Että, onkohan koskaan omia sellaisia, haluanko edes. Rakastan näitä pieniä täällä, mutta entä omat. Tai siis, rakastaisin omiakin mutta onko niitä ikinä minulla.

Ja on ollut jo hetken ikävä yhtä ihmistä. Olin ehkä väärässä hänen kanssaan aikaisemmin. Kirvelee myöntää, on hankalaa edes myöntää tämä ikävä. Silti, taas aamulla mietin häntä. Yritin saada hänen huonot puolet listattua, mutta, oikeastaan en tiedä, onko hänen huonot juttunsa omia väärinkäsityksiäni. Kuitenkin pidän hänestä paljon. Sitäkin mietin, että onko tämä nyt vain sitä, että haluan sellaista mitä en voi ikinä saada?1? No mene ja tiedä.

Päätin, että ensi syksynä minulla on se ystävä, jonka kanssa voin mennä istumaan kahvilaan ainakin kerran viikossa. Sinne minkä ikkunan edestä aina laahustin väsyneenä kotiin iltaisin. Parannetaan viikkot paremmaksi. Sellaista tarvii jokainen, eikö niin. Oikeastaan minulle ei ole sellaista ystävää, siis kahvilaystävää, mutta nyt se etsitään ja löydetään.