Tulin juuri vinistellen lenkiltä, miksipä ei. Kerrankin tuntuu tyytyväiseltä olo. Ja mitä on tapahtunut, ei niin mitään. Mietin vain tuolla ulkona, että mitä ihmettä aina oikein ryven jossain harmaassa savessa. Koska ei se vaan vie mihinkään ikinä. Ei se, että kaksi kurssia syksyllä meni päin mäkeä totaalisesti, haittaa mitään, menihän loput viisi loistavasti. Eikä sekään haittaa, että joku mies ei taaskaan kolahtanut muuten kuin kaverina. Ja ihan hemmetin hyvän oloisen kaverin muuten löysinkin, tai se löysi minut, miten vain. 

Ja mitä siitä, että jotkut puolitutut miehet pitävät minua huonona tyttönä, ja vain sen takia, että olen suorasanainen ja omia puoliani pitävä ihminen, jolla ei ole miestä (niiden mielestä miehetön tyttö on huono, viallinen). Kun oikeasti minä olen aika hyvä tyttö, ainakin aika monen mielestä, ja no omasta ainakin. Ja sehän riittää.

Ja sitten sekin, että omituisesta pidän hieman tuulesta ja kylmästä. Mitä kamalampi ilma ja kun vielä moisessa saan tuolla ulkona rämpiä, niin sitä paremmalla tuulella olen. 

On vain niin monta hyvääkin asiaa olemassa, että miksi sitä suurimman osan ajasta vain murehtii niitä huonoja juttuja. Ehkä se vain on niin paljon helpompi märehtiä kun olla onnellinen edes vähän.