Hei,
siitä on taas vuosi aikaa kun viimeksi nähtiin ja sehän meni silloin hyvin. Mietin sen jälkeen, että nytkö ei enää riipaise mikään, mutta kyllä riipaisee. Eilen ainakin, kun taas nähtiin, minua kosketti. Tällä kertaa en voinut tulla juttelemaan, koska pitää osata elää kuitenkin ilman sinua, edelleenkin. Ja jos puhutaan, se on aina vaikeampaa. Näkeminenkin on jo vähän liikaa.
Mietin, että oikeasti olet ollut minussa kohta 20 vuotta, ihmisen iän jo. Koko ajan tilanne on ollut samaa, kissaa ja hiirtä. Milloin me makoilemme sohvalla vieretysten ja juttelemme kaikesta. Milloin me haukutaan ja solvataan toisiamme ja ollaan vihaisia ja puhumattomia, ilman mitään syytäkään.
Viimeksi kun olimme yhdessä, istuin siinä sohvalla vieressä. Tunsin olevani niin kaukana, vaikka olinkin ihan lähellä. Ajattelin, että se oli hyvä merkki, ehkä en enää joka kerta miettisi, mitä jos...
Muutamaan vuoteen ei olla pystytty oikein kunnolla juttelemaan mitään, ei edes siinä kun istuimme vieretysten ja siihen on syynsä. Tämä elämä, se kun vie meitä mukanaan. Minä lähdin etelään ja sinä löysit elämäsi naisen, ainakin toivon niin. Tosin sinä et vaikuta onnelliselta enää, et niinkuin pari vuotta sitten. Olet hiljainen, etkä naura, ainakaan minun ollessa paikalla, enää ikinä.Olet liian totinen ja liian kiireinen aina lähtemään pois kun päädymme samaan paikkaan. Ja niin olen minäkin. Minä haluan sinua, ihan kaikkineen. En vain enää edes tiedä miksi. Tai tiedän, en vain halua myöntään sitä, että sinä täytät kaikki ne raamit, mitä minulla on ikinä ollutkaan.
Tiedän, että sinä tiedät minun olemisesta kaiken, tiedän sinun kyselleen perheeltäni minusta. Minäkin tiedän sinusta jotakin, mutta en paljoa. Minun perheeni ei kerro ihan kaikkea, koska he tietävät, että sinä olet ainoa ihminen tässä maailmassa, joka saisi minut pyörtämään mielipiteeni ja jopa palaamaan. He sillä tavalla suojelevat minua, vaikka en minä tarvitse suojelua. Et se ole sinä, joka voi rikkoa minua, vain minä itse sen voin tehdä, sinun suhteesi.
Eilen katselin sinua pitkään, liian pitkään. Kaveripoikani kysyi, että miksi minä näytän niin surulliselta. Niin, miksi. Siksi, että enhän minä edes tiedä oletko sinä koskaan pitänyt minusta, ehkä et. Tosin se sanaton viestintä kertoo toista. Mutta jos luenkin sen väärin. Eilenkin sain sinut monta kertaa kiinni katselemasta minua, toisaalta katsoitko minua, ehkä vain ikkunasta ulos. En tiedä. Minä näin kyllä sinut, kokoajan.
Minä tiedän, että me nähdään taas pian. Muutama viikon päästä olet siinä, lähellä taas. Enkä minä edelleenkään sano mitään. En tee mitään. Koska minä toivon, että nyt kaikki unohtuu. Minä lakkaan näkemästä sinut sellaisena ihmisenä, joka olisi minun kokoiseni. Ja sinä alat olemaan taas onnellinen, niinhän.
Ja vaikka minä joskus murisen sinulle, sinä olet se ihminen tässä maailmassa, jolle oikeasti toivon onnellisuutta hyvin paljon, koska satun pitämään sinusta niin paljon.
Ja tätä kirjettä sinä et ikinä tule saamaan, mutta silti sen haluan sinulle tänne jonnekin kirjoittaa.
Kaikella rakkaudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti