Se mikä ei tapa, se todellakin hajoittaa. Juhlat perheen ja suvun kesken, niistä on nykyään tullut sellainen kauhutunnelin juoksu -tapahtuma. Koko ajan pitää olla liikenteessä, pysähtyä ei missään tapauksessa saa. Kaikki on yhtä väistelyä, hymyilyä hiljaisesti, olkapäiden kohottelua ja hymyilyä lisää. Hammastapurren vielä kerran hymyilyä. Joka ikinen kun haluaa kysellä mitä minulle kuuluu, olenko taas yksin tullut. Keskustella mikä minussa on vikana. Että jos ens kerralla en tulisikaan yksin. Selittelyä etteivät he olisi niin pahjoja, että hyvin voin ottaa jonkun mukaan. Että minun pitäisi kyllä alkaa ajattelemaan sitä perheen perustamistakin jo.

Yhden kerran vain tein virheen ja istahdin sohvalle hetkeksi. Siinä saarrettuna toivon maan avautuvan ja nielevän minut pois. Ja kaikista itkettävintähän on se, että he kaikki tarkoittavat vain minulle hyvää. Vaikka ei se paljoa auta, kun yksi ehdottaa, että laittaisin nettiin treffi-ilmoituksen, toinen kysyy, että kai sinulle sentään jotain sutinaa on jonkun kanssa ja kolmas, pahin kaikista, sanoo että tahtoisin nähdä sinut vielä oma vauva sylissäsi. 

Siinä sitten mummien, kummien ja kaimojen edessä kieltäydyin nettitreffeistä, paisti jos tätä kautta joku lukee, niin Hei sinä vaalea, komea, mukava, hauska ja luonteikas mies, mennään treffeille!. Ja miten vastataan sutina -kysymykseen niiden mummujen ja kummien keskellä?!? No ei minulla mitään sellaista ikinä ole ollut!! (kröhm). Ja vauvaan en osannut sanoa mitään, hymyilin ja lähdin pois. 

Sitä minä vain mietin, että eikö kukaan tajua, että kyllä minä olen yrittänyt ja kyllä minä mietin näitä asioita, koko hemmetin ajan. Enkä enää tiedä mikä se vika on, ettei kukaan pysähdy minussa.