Kun herää aamuyöstä klo 4 siihen, että on nukkunut jo tarpeeksi, melkein 10 tuntia, pääkipu edelleen jyskyttää tuolla jossain, se ei taas tunnu laantuvan millään keinoin.
Aikaisin aamuisin tuntuu, että olen jotenkin raakilimmillani , ihan yksin. Tee ja suklaakakku, on näistä lohtua ja se että tuolla kadulla juuri joku taisi tulla kotiin, jotain ääntä. Tekisi mieli juuri nyt puhua jollekin, soittaa, mutta tiedän, kaikki nukkuvat, eivätkä ehkä osaisi arvostaa minun tarvettani.
Eilinen oli hyvä sekä hieman surullinen päivä, yksi ystäväiseni sanoi tahdon tuolla jossain kaukana. Toivottavasti kaikki menivät onnellisesti. Ainakin päivä oli ollut kaunis. Ja ainahan rakkaus on kaunis, joten olipa ilma ja juhlat millaiset vain, rakkaus kai voittaa.
Eilisen surulliset uutiset laittoivat taas miettimään omaa elämää. Pitäisi kai oikeasti tarttua aina jokaiseen pieneen hetkeen, elää täysillä, kun vielä kaikki on mahdollista. Pitäisi uskaltaa enemmän, olla se rohkea ja ennen kaikkea, uskaltaa lähteä mukaan silloin kun siltä tuntuu, eikä aina ajatella ettei tää nyt oo sitä. Mistä sitä tietää mitä mikin on, ennen kuin kokeilee.
Elämä on liian lyhyt jossitteluun, taas sen huomasi. Jos löytyy se kivan, oman oloinen ihminen, on vaan annettava mennä. Yritän taas muistaa, että kaikki esteet on tehty kiivettäväksi yli, mitä siitä että vähän verille menisit ja kuhmuja tulisi, kyllä haavat paranee, aina.
Jos minulle olisi auto, tekisi mieli ajaa jonnekin, no vähän edes kauas. Katsoa siellä aamu kun kaikki herää ja juoda kahvit jollakin rekkamiesabc.llä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti