On taas kaikki vain niin hankalaa, siis liikaa kaikkea mielessä ja tuntuu että pakokauhu kutkuttaa nurkan takana. Piti töistä kävellä kotiin, melkein 10km ja sekään ei riittänyt näiden ajatusten selvittelyyn.
On olemassa ihminen, josta en osaa päättää haluanko hänet elämääni vai en. On päiviä, että pidän hänestä ihan mahdottomasti ja päiviä etten haluaisi tietää koko ihmisestä mitään. Eilen taas olimme yhdessä, liian yhdessä ja tänään olen valmis tilaamaan liput ja jättämään kaiken taakseni, ainakin hetkeksi.
Joskus mietin, että onko tässä mitään järkeä, tuhlata aikaa tähän, mitä sitten, että on hetken kivaa ja sitten vähän enemmän sitä paskaa. Mutta toisaalta, olisinko minä minä jos en tekisi näin koska kuitenkin kaikkinensa pidän ihmisestä ihmisenä paljon, hän on hyvä tyyppi. Ei vain kylläkään sellainen tyyppi, mihin minun pitäisi ainakaan tuhlata sellaista aikaa, siis sellaista minkä haluaisin viettää jonkun ihanan kanssa.
Onkohan kellään muulla sellaista, että kun tuntuu ettei missään jutussa ole enää järkeä ja kun ei oikein saa enää itsestään mitään selvää. Niin tulee tunne, että on päästävä johon pakoon tai lähinnä turvaan. Minulla on, ja silloin minä tahdon aina kotikotiin. Siis sinne missä lapsuuteni vietin. Joku psykologi varmaan tietäis mitä tämänkin tarkoittaa. Mutta, siis, se on paikka missä saan järkeistettyä asiat oikean kokoisiksi. Ennen kun asuin lähempänä kotikotia, saatoin ajaa sen muutama sata kilometriä kun tunne iski. Eikä siellä tarvinnut olla kuin se yö ja päivä, kaikki näytti jo paremmalta.
Tänään taas tuntui siltä, mutta täältä jostain on vain hankala lähteä enää yhtäkkiä sinne pakoon ja turvaan.
Onneksi maailma on täynnä ainakin hyvää musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti