Paatoksellista pohdintaan ilman vastauksia...

Pari suhdetta, parisuhdetta, eroja, naimisiin menoja, yhteen muuttamisia, omia asuntoja,  lapsia, lemmikkejä, niistä oli viikonlopun keskustelut tehty. Läpimurtoja ei ehkä keksitty, mutta paljon pohdittiin. Enkä tiedä tultiinko mihinkään lopputulokseenkaan, jokainen kun on niin erilainen ja haluaa erejä. Ei edes päästy siihenkään loppupäätelmään, että kaikki on miesten vikaa ja että ne olisivat sikoja. Ei, lähinnä tultiin tulokseen, että taidamme pitää heistä, joistakin jopa paljonkin.

Parisuhde ja rakastuminen tuntuu olevan nyt kovin noususuhdanteisissa trendeissä lähipiirissä. Moni tuntuu juuri löytäneen sen, elämänsä ihmisen. Ja mahtavaahan se toki onkin. Vaikka itsellä kyseinen trendi ei ole mitenkään nousussa, lähinnä mennään harmaata vastatuulta vasten, joissa kaikki suhteet on pakkasen puolella. Toki, ehkä vika on minussa, mutta vikoineni kaikkineni, no ehkä joskus, ehkä ei. Varasuunnitelma on kuitenkin se keinutuoli, harmaa ja oranssi kissa ja kireä nuttura.
Ja vaikka välillä korvani vuosivat verta, kun keskustelut olivat niin vaaleanpunaisia ja hattaraisia, olen onnellinen ystävieni puolesta. Heidän onni kun ei ole minulta pois, vaan minun ilonihan on se että he hymyilevät.

Kylläkin jäi hieman mietityttämään, se että mikä on tarpeeksi pitkä aika, kun voi ajatella yhteen muuttamista, sitä naimisiin menoa ja niitä lapsia. Pitääkö seurustella vuosia ennen kuin ajatellaan, että voi mennä naimisiin. Entä se yhteen muutto, riittääkö kuukausi. Puoli vuotta. Ja onko edes pakko muuttaa yhteen, eikö vain voi olla yhdessä ja asua erikseen. Entä se lapsi. Siihen nyt ainakin pitää toista katsoa vuosia, jotta on varma, onko teistä yhdessä tekemään ja elämään sellaisen pienen ihmeen kanssa. Vai voiko heti. Jos toinen tuntuu hyvältä ja teillä on samankaltaiset ajatukset. Mutta mitä se on kun toinen tuntuu hyvältä, pitääkö kuitenkin katsoa kestääkö homma vaikka vuoden, vai voiko luottaa siihen tunteeseen. Pitäisikö kuitenkin murehtia tulevista, vai antaa mennä vain.

Sitäkin mietin, että tuleeko meistä kaikista naisista niitä päällepäsmäreitä, jotka alamme määräilemään miestä. Vaatimaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kertomaan miehellä miten tämän kuuluu tehdä, elää ja harrastaa. Alammeko me kaikki puhumaan parin viikon päästä kaikesta me-muodossa.
En kyllä itseäni tunnusta tuollaiseksi, mutta jos olenkin juuri sellainen, kukaan vain ei ole minulle kertonut sitä. Pelottavaa. En halua olla sellainen. Ehkä se vanhapiika, kireä nuttura ja ystäväpojat -systeemi onkin hyvä keksintö minulle...