En minä ole synkkänä, en. En vain jaksa aina olla se positiivinen ja uskoa hyvään, vaikka useimmiten sitä olen ja uskon. Miten yhden ihmisen yhteydenotto, plus sitten sellainen lievä kiinnostuminen toiseen ihmiseen saavat ajatukset vakavaksi ja pohtimaan taas tätä maailman tai lähinnä omaa järkeä. Miksi hitossa mikään ei voisi mennä helposti ja ennen kaikkea, miksi sitä ei vain tapaa sitä ihmistä normaaleissa olosuhteissa. No ehkä mitään ns. normaalia ei ole tarkoitettu minulle. On vain tarkoitettu yksinäisen yön tunnit ja väsyneet aamut. Mieli täynnä moskaa, koska kukaan ei jäsennä taas minua mitenkään.
Ja miten toiselle ihmiselle sanotaan nätisti, että ainoa tunne jota enää herättää, on lievä kuvotus. Kuvotus siitä mitä välillä on ollut. Ja mitä en enää halua. Että kavereita voidaan olla, mutta ei mitään muuta, ei koskaan. En halua tästä mitään huutoäänestystä, enkä vääntöä rautalangasta, mutta kun tuntuu ettei toinen purematta niele.
Osaan kyllä kiukutella, olla kuin pieni myrskynmerkki almanakan kulmalla. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Osaan olla vaativa ja sarkastinen. Osaan määräillä. Osaan olla hyvä ystävä. Osaan kuunnella ja pitää sanani. Osaan jopa joskus valita sanani oikein. Osaan ehkä keskustella ja olla tukena. Osaan arvostaa ihmistä, apua. Osaan halata. Osaan hymyillä ja olla ystävällinen. Osaan käyttäytyäkin. Mutta en osaa sanoa, että että pidän ja taidan tykätä toisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti