Miten se menikään, jos ei onnea rakkaudessa, onnea töissä. No ei oo tänään onnea töissä (uskon siihen rakkauteen nyt sitten), tein jotain hassua, jota korjaillessa meni koko iltapäivä melkoisen nätisti. Onneksi yhdellä työtoverilla ei ollut parempaa tekemistä, niin auttoi minua. Olisin toki sen yksinkin saanut, mutta toisen kanssa se oli nopeampaa. Onneksi osaan kuitenkin korjata ja ottaa opikseni epäonniset hommani. Sehän se tämän homman juju kait onkin. Haastavuus, mahdollisuus korjata ja jopa epäonnistua, jotta voisin taas ehjäytyä.
Huomenna on muuten, joskus aikaisemmin kirjoittamani, vihreiden sydänpipareiden ja treffienpäivä. Odotan jo niin kovasti pojan tapaamista. Edellisestä kerrasta kun tuntuu olevan ikuisuus. Mutta sellaista se on, nämä pitkät matkat. Mutta kai se on niin, että hyvää kannattaa aina odottaa.
Tänään ei oo muutenkaan ollut minun päiväni. Ei sitten millään. Ihan turhan vaikeaksi olen taas vaihteeksi kaikki asiat saanut, mutta ehkä se on aika mikä jälleen korjaa minua että muita. Ja minä opin olemaan päivä päivältä enemmän.
Ja jos saa toivoa, niin voisiko, voisiko joskus asiat mennä niinkuin niiden pitääkin. Junat kulkis ajallaa, lentokoneen lentäis ajallaan, minun pienet jutut onnistuisi ja kaikkia ihania ihmisiä kohtais onni.
Ja ensi viikko, se on hyvä viikko, eikö vain. Kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti