Aika on hidasta

Tuntuu ettei aika kulje juuri nyt mihinkään. Odotan jotain tulevaa aikaa kuin kuuta nousevaa. Toivon ihmeitä ja hyvää, vaikka vähän luulen ettei se sen kummempi aika ole kuin muukaan. Mutta saahan sitä kuitenkin ajatella hyviä ja toivoa.

Minun tuli vähän ikävä, ikävä kotiin. Aamun kun aloitin koko perheen voimalla. Ihana asia on tämä maailman tekniikka. Se, että olet kaukana, pystyt kuitenkin näkemään rakkaita melkein lähelläsi. Tiedän, eihän se halaaminen onnistu, mutta ainakin näkee ja kuulee. Vaikenta on aina peikonpoikaselle selittää etten voi tulla kuvasta ulos ja lähteä leikkimään. Se meitä harmittaa, kumpaakin.

Kun tätä aikaa on nyt ollut, aivan liikaakin, ajatella asioista. Vähän haaveillakin mitä jos -hullutuksia.  Mutta kuitenkin, olen paljon miettinyt onnellisuutta. Mitä se oikeastaan onkaan. Mitä on olla onnellinen ihminen. Onko se samaa kuin tyytyväisyys erinäisiin asiohin mitä sinulla on, tai ympärilläsi on. Voitko olla onnellinen vaikka sinusta tuntuu, ettei ole kuitenkaan ihan täydellisen hyvä olla. Että olet sydämeltäsi yksinäinen, vaikka tunnet onnea niin monesta ihmisestä elämässäsi.
On niin monia määrityksiä olemassa onnelle, mutta kuka sitten määrittää sen sinun onnellisuutesi.
Jossakin kirjoitettiin, että onnelinen ihminen hymyilee paljon. Ja kyllä, minä hymyilen, paljonkin. Miksikäs en, koska hymyily on pieni vaiva saada myös toinen hymyilemään ja se on iloista. Mutta siis, olen tyytyväinen erinäisiin asioihin elämässäni mutta silti jos minulta kysytään oletko onnellinen, en osaa vastata siihen, koska en tiedä. Tai koska ei tunnu ihan onnelliselta kuitenkaan. Jotain puuttuu. Ehkä se on se rakkaus.
Mutta tiedä sitten onko se rakkauskaan tie siihen onnellisuuteen, mutta ehkä se on siihen, että minusta tuntuisi ehyemmältä ja sitä kautta myös onnelliselta. Koska sen ainakin osaan sanoa, että minä tunnun välillä rikkinäiseltä.