Ikkunasta lenti sisään maailman isoin, karvaisin ja rumin kärpänen. Silmääkään räpäyttämättä liiskasin sen juuri pestyyn ikkunaan. Katselin tuhoni jälkeä. Kamala sotku pienestä ruumista.
Ystävä lensi eilen maailman ääriin, rakkaus löytyi sieltä. Sinne he asettuvat elämään. Rakentavat sateiseen maahan pienen pesän ja ovat onnellisia.
Minä pyysin poikaa yhdelle, hän ei ikinä vastannut mitään. Mutta hän ilmoitti, että tänään hän tulee omasta kylästään minun kylääni, mutta ei minun luokseni.
Tänään tutustuin ihmiseen, en kuitenkaan osannut antaa itsestäni mitään. En jaksa nyt luottaa keneenkään vaikka tahtoisinkin. Toivon hänen jaksavat odottaa minua edes hetken.
Huomenna on taas arki ja minä pidän siitä. Se vie kaiken puhtini, ajatukseni ja toivoni pois. Ei tarvitse kuin tehdä arkiset työni ja nukkua. Tiedän, etten ehdi miettiä turhanpäiväisyyksiä, koska on isompiakin asioita kuin minun tunteeni.
Toivon kaikille kaikkea hyvää. Vaikka minussa on kylmää ja tyhjyyttä, silti on olemassa hyviä asioita, pieniä onnellisuuden tekijöitä, jotka saavat kaiken rakkauden. Ystävät, perhe ja ne pienet peikonpojat joita ikävöin.
Ja silti mietin lokkien elämää. Voisin minäkin liitää ja kirkua hetken. Kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti