Tässä istun, sängylläni, aurinko porottaa ikkunasta ja häikäisee. Pääni on täynnä poikia, teitä hämmentäviä otuksia, joista en ikinä saa selvyyttä. On ehkä niinkin, etten saa selkoa itsestänikään. En oikein tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään.
Mietin poikaa, joka töistä lähtiessäni tuli ja sanoi, että veisi minut kotiin jos niin haluaisin. Miksi, ei hän ikinä ennen. Ja sitä poikaa, joka tuli istumaan viereeni, polvet koskettivat toisiaan, ja hän kyseli lomistani ja kertoili mitä itse haluaisi ehkä tehdä jonkun kanssa. Kenen kanssa ja miksi hän, nyt, kertoili minulle, yhtäkkiä. Mietin sitäkin joka kertoi, hieman myöhässä, että ikävöi. Kyllä minäkin ikävöin häntä mutta, niin, se on myöhäistä. Vai onko. Mietin myös häntä, joka juuri lähti luotani. Ihana poika, pidän hänestä, paljon, ystävänä. Pidän siitä letkeästä tunteesta, joka hänen kanssaan tulee ja siitä miten aika vaan vierii kun hän on täällä, 5 tuntia tuntuu 15 minuutilta. Sitten mietin häntä, josta pidän eniten. Tajusikohan hän oikeasti kun sanoin, että pidän hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti