Ei minulla, ei tunnu missää. Kaikki hehkuttavat, kevät pörrää. Ei minussa, se katosi. Olen edelleen kuin uinuva karhu. Vähän allapäin, vähän murisen. Kuitenkin odotan sitä, odotan jotakin tapahtuvaksi, ihmeitä. Mutta ruukaako niitä ikinä tapahtua. Minulle.
Minussa olisi sinulle paljon tunteita, ne odottavat tuolla jossakin. Oikein ahdistaa kun ne kieppuvat ja odottavat. Välillä tekee pahaa, ihan kuin oksentaisin ne kohta pois minusta. Ja mikä tekee minusta sen ihmisen johon sattuu, vaikka ei pitäisi. Yhdelle sanoin eilen, mene ja nai aivot pellolle, ole onnellinen. Kyllä minä sitä tarkoitinkin, oikeasti. Toista silitin poskesta ja käskin olla hyvä tytölle, jonka kanssa on onnellinen. Minä olen hyvä, rakkaille, tiedän sen.
Sitäkin mietin, miksi ihastutaan. Miksi pidän sinusta vaikka en tiedä mitään. Voit olla kovin kamala ja kylmä, silti minä pidän sinusta, hurjasti. En halua koskaan kadottaa sinua ja toivon sitä ihmettä, että tämä kesä olisi meidän, tavalla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti