Ajattelin olla ajoissa ja toivoa nyt jo

Huomenna se alkaa, nimittäin joulukuu. Kalenteri on hankittu ja joka ikinen päivä odotan sitä aattoa, ihan varmasti. Silloin olen siellä missä ovat kaikki rakkaat. Paitsi se yksi, se tuntematon. Ja vaikka kaipaan sitä kainaloa, sitä joka olisi iloinen minusta ja joka jaksaisi rakastaa minua, olen ihan tyytyväinen näinkin. Jotenkin tuntuu, ettei se kaipaaminen auta nyt mitään. Toki minä kaipaan ja haluan, mutta ajattelin kuitenkin, että parempi iloita niistä ketkä ovat lähellä, kuin miettiä sitä jota ei ole.

Olen miettinyt kyllä sitäkin taas, että jospa se onkin tarkoitus minun olla yksi. Mistä sen tietää. Niin en sanoisi, että elämäni olisi sen takia huonoa, ettei minua kukaan rakastaisi sillä lailla, kun parit toisiaan rakastavat. Mutta olisi se elämä siltikin jollain tavalla yksinäisempää. Toki minulla on paljon hyviä ja eri tavalla rakastavia ihmisiä tässä ympärilläni, joten varmasti pärjään näinkin. Mutta siltikin, toivon joululahjaksi sitä sellaista rakkautta.
Itseasiassa minulla on vain kaksi lahjatoivetta olemassa. Toinen on niinkin maallinen kuin muutama iso lusikka ja toinen sitten se vähän isompi juttu, se rakkausihminen.  Tiedän kyllä, että kumpiakin ilman pärjään. Keitot voin syödä edelleenkin niillä pienillä lusikoilla ja rakkaita ihmisiäkin on jo olemassa, mutta siltikin, se oma rakas voisi olla vaihteeksi mukavakin asia.
Selviän siis hengissä kyllä, jos näitä toiveita ei kuulla. Mutta silti rakas Joulupukki, tässä olisi minun toiveeni.

Se mikä eilen alkoi, jatkuu tänään. Vaikka aamun lenkillä tuntui hyvältä ja tuuli selvitti ajatuksia. Oli tämä päivä ihan liian paljon täynnä ikäviä asioita. Tuntui ettei kenelläkään ollut hyviä asioita tänään olemassa.


Tämän päivän pelastaja on Apulannan Pihtiote.

Vaikka tiedän olevani ihan hyvä, ainutlaatuinen, tuntemisen ja jopa rakastamisen arvoinen ihminen. Ja tiedän kelpaavani joillekin ihmisille juuri tälläisena mitä olen. Niin hetki väärän ihmisen kanssa, olen itkukurkussa. Ja on tunne, että en todellakaan kelpaa mihinkään enkä kenellekkään.

Kiukkupäivä

Ihan mukava viikonloppu takanapäin, vaikka tänään tuntuukin, että en pidä mistään tai kenestäkään. Kaikista vähiten itsestäni.
Mietin tuolla kun seisoin sateessa pysäkillä, että mitä hittoa teen täällä. Mikä hitto sai minut tänne tulemaan ja miksi muka pidän tästä paikasta. Inhosin seisoa siinä pysäkillä, läpimärkänä. Inhosin jokaista niitä hemmetin ihmistä, jotka seisoi siinä minun kanssani. Harmia lisäsi kaveri, joka ei pitänyt lupaustansa. Sen takia asiat menevät nyt niin kovin mutkikkaiksi. Inhoan säätämistä. Inhoan huonoja selityksiä, joista kuultaa läpi se, ettei toinen vain viitsinyt, eikä välittänyt pitää sanaansa, vaikka lupasikin. Eniten harmittaa se, että minä olen liian kiltti, liian hyvä uskoinen ja ajattelen, että tällä kertaa se pitää lupauksensa. Ja joka hemmetin kerta, se olen minä joka vain petyn. Ja taas vannon, etten enää ikinä usko häntä, enkä tee mitään hänen varaansa. En vaikka lupaisi sen seitsemän hyvää ja kaunista. Mutta tiedän, aina haluan uskoa siihen hyvään, että meissä olisi se jokaisessa, edes pienesti. Ja kun taas kiroan tyhmyyttäni. Tiedän, että itseäni saan syyttää.

Viikonloppuna tapahtui muuten kaikkea kivaa. Tapasin ystäviä, vietin kavereiden kanssa pienetjoulut. Löysin tästä läheltäni tosi mukavan baarinkin. Pidin siitä paljon, ehkä eksyn sinne uudestaankin, joskus. Ja kiukuissani siivosin koko kodin, kanavoin sitä pahaa mieltäni imuroimiseen. Jokaikisen nurkan varmasti kolistelin raivolla, jos ne pölyt eivät imuriin menneet, ainakin ne juoksivat karkuun naapuriin oven alta. Joskus vain pieni siivoraivoaminen puhdistaa, sekä kodin että mielen. Nyt on jo parempi mieli ja siisti kotikin.

Kylmä kahvi kaunistaa

Eikö niin?!?! Olen pikkuhiljaa tulossa kahvi addiktiksi. Nyt jo menee alas kylmä kahvi. Mutta vielä en kuitenkaan hanki kotiin kahvinkeitinsä, siihen tilaan en kyllä itseäni päästä.  Vääjäämättä joka toinen kerta unohdan juoda kahvini lämpimänä, ja sitten huomaan hörppiväni sitä kylmänä. Eikä se edes ole pahaa, useimmiten. Muistan jostakin mummon sanomana, että kylmä kahvi kaunistaa, joten, ei tämä huono asia voi olla.

Minä olen ihan fiiliksissä ja hymyssä koko tyttö. Odotan tulevaa reissua niin kovasti. Näen yhden ystävän pitkästä pitkästä aikaan ja pääsen hengailemaan Pariisiin. Joskus unelma oli päästä opiskelemaan Paris-Sorbonnen yliopistoon. Mutta ikinä tieni ei sinne vienyt, ja nyt ehkä olen liian vanha siihen. Nyt kun ehkä taas olisin valmis lähtemään jonnekin. Mutta kuitenkin, yksi unelma toteutuu. Pääsen sinne minne olen aina halunnut. Nyt ei enää tarvitse lukea mummin isoja kirjoja vuodelta 74 Pariisista ja unelmoida.

Muutenkin luulen, että loppuvuosi on ihan hyvää aikaa. Saan opiskeluissani ison rupeaman valmiiksi, muutama tentti på svenska ja muutama suuri nörttitehtävä tehdä ja voin ottaa joulun ajan ihan rennosti. Vaikka paljon on vielä tehtävää, niin puolivälin etappi on kohta ohitettu. Ehkä minusta joskus tulee valmista tässä projektissa. Vaikka joskus näyttää ettei minusta tule valmista missään, mutta pääasia on että opin,  uusia asioita maailmasta, itsestäni ja muista.




p.s. olen näköjään onnistuneesti hukannut blogilistani sivun laidasta kun muutin ulkonäköä..pitää tutkia asiaa.

Hyvät hetket tekevät huonot hetket helpommiksi kestää

Paras ystävä on ihastunut. Voi vaaleanpunaiset sydänlasit, rauhaton mieli ja ikihymy. Ihanaahan se on. Vaikka pakkohan se on myöntää, että se kirpaisee, kuitenkin. Minä en ole ihastunut sitten, no Asterixin maihinnousun. Tosin luulen ettei minusta siihen enää edes olekkaan. En vain jaksa enää pettyä ja särkyä.

Toinen läheinen ihana ystävä sai juuri vauvansa kotiin, pitkä ja hankala odotus palkittiin kauniisti. Onnellinen olen heistä. Mutta saahan tämäkin silti kirpaista, koska sitä se nyt tekee kuitenkin. Ihmiselle joka ei tiennyt edes haluavansa lapsia, on iskenut vähän vauvakuume.

Maailman paras poikakaveripoika soitti ja kysyi, että enkö jo tule takaisin. On ikävä. Minullakin on heitä, mutta en minä mene takaisin. Mutta lupasin mennä katsomaan heidän uutta vauvaa kun se syntyy.

Ja vaikka välillä ikävä painaa, asiat mietityttävät, on kurja olo ja itkettää, on kuitenkin minun on ihan hyvä olla, onhan minulle sentään onnellisia ja ihania ihmisiä ympärilläni.

Kräähhhhhh....

Miten se menikään, jos ei onnea rakkaudessa, onnea töissä. No ei oo tänään onnea töissä (uskon siihen rakkauteen nyt sitten), tein jotain hassua, jota korjaillessa meni koko iltapäivä melkoisen nätisti. Onneksi yhdellä työtoverilla ei ollut parempaa tekemistä, niin auttoi minua. Olisin toki sen yksinkin saanut, mutta toisen kanssa se oli nopeampaa. Onneksi osaan kuitenkin korjata ja ottaa opikseni epäonniset hommani. Sehän se tämän homman juju kait onkin. Haastavuus, mahdollisuus korjata ja jopa epäonnistua, jotta voisin taas ehjäytyä.

Huomenna on muuten, joskus aikaisemmin kirjoittamani, vihreiden sydänpipareiden ja treffienpäivä. Odotan jo niin kovasti pojan tapaamista. Edellisestä kerrasta kun tuntuu olevan ikuisuus. Mutta sellaista se on, nämä pitkät matkat. Mutta kai se on niin, että hyvää kannattaa aina odottaa.

Tänään ei oo muutenkaan ollut minun päiväni. Ei sitten millään. Ihan turhan vaikeaksi olen taas vaihteeksi kaikki asiat saanut, mutta ehkä se on aika mikä jälleen korjaa minua että muita. Ja minä opin olemaan päivä päivältä enemmän.
Ja jos saa toivoa, niin voisiko, voisiko joskus asiat mennä niinkuin niiden pitääkin. Junat kulkis ajallaa, lentokoneen lentäis ajallaan, minun pienet jutut onnistuisi ja kaikkia ihania ihmisiä kohtais onni.

Ja ensi viikko, se on hyvä viikko, eikö vain. Kaikille!