Saako palata ja jatkaa jos on kerran lopettanut ja lähtenyt.

Mietin tässä yksi päivä, että miksi lopetin. Pidin tästä, kun sain kirjoittaa. Toisaalta, lopettamisen aikaan olin niin täynnä ahdistusta näitä kirjaimia kohtaan.
Mietin uuttakin tarinaa, mutta miksi aloittaa uusi, kun on tavallaan jo olemassa yksi hyväkin. Mutta jos sanoi, että lopettaa, saako kaikki pyörtää ja jatkaa. Jatkaa nimenomaan, en toivottavasti enää ryve samoissa liemissä, missä meni koko tämän vuoden alku.

Ainakin olen monta asiaa saanut pois päiväjärjestyksestä, selvitettyä, jäsennettyä tämän lopettamisen aikana. Kolme vuotta kestänyt on/off/mikälie silloin tällöin suhde on saanut päätöksensä. Eikä se lopettaminen mitään helppoa ja kaunista ollut. Se piti työstää ja tehdä loppuun asti sellaisena kun se kokoajan olikin meillä, hyvänä ja pahana.

En voi kyllä hehkuttaa silläkään, että nyt olisi löytynyt rakkautta ja muuta ihanaa, hattaraa. Ei ole. mutta on löytynyt ihan hyvä fiilis. Arki toki puskee samanlailla kun ennenkin, välillä kovin väsyttäen, mutta toisaalta turvallisen arkisesti. Ja edelleenkin minä kaipaan kainaloa välillä, sitä että on ihastunut, jopa kai rakastunutkin. Eniten ehkä ajattelen, että joskus vielä tulee vastaan sellainen, jonka kanssa olisi pelkkää on-suhdetta, ei mitään säätämisiä enää.

Aikansa kutakin

Onni on olla onnellinen pienistä asioita tässä maailmassa. Ystävät, ne rakkaimmat, tärkeimmät ja ihanimmat, heidän kanssa olen nyt tätä kesää viettänyt. Tulin juuri kotiin rokkaamasta maailman parhaista, hieman kosteista, bileistä.  Olo on väsynyt ja hyvä, vähän haikeakin. Aina olo on vähän haikea kun hyvää tapahtuu ja jää sitten taakse, kun elämä menee rytinällä eteenpäin. Mikä toki on hieno asia.


Ja vähän haikeaa on sekin, että olen päättänyt, että tämän blogin aika on ohitse nyt. Aika aikaansa kutakin. Rakkausrintamalla ei mitään ole tapahtunut, tuhlaan aikaani sellaisiin, joihin ei välttämättä kannattaisi, mutta nyt mennään näin ja katsellaan. Kuten tämän tarinan nimikin sen sanoo, hipaisun päässä, sitä olen ollut monesti rakastumisen tai lähinnä ihastumisen kohteen kanssa. Olen mahdottoman hyvä ihastumaan, mutta eteenpäin en pääse sitten millään, paitsi kaveri linjalla. Mistä toki en valita, kaikki ystäväpojat, jotka ovat kyytiini jääneet, ovat rakkaita ja tärkeitä. Itse asiassa tajusin vähän aikaa sitten, etten ole ikinä rakastunut. Rakastanut kyllä, mutta en rakastunut. Mutta en sitä ala nyt rypemään, ehkä jonakin päivänä rakastun, mene ja tiedä. Ihastelen sitten sitä ennen ja paljon, koska sen osaan. Viimeksi viikonloppunakin ihastuin korviani myöten, mutta ei siitä sen enempään. Nämä minun ihastumiset tosin eivät koskaan kestä sitten syystä tai toisesta sen kauempaa. Mutta ehkä joku päivä, rakastun minäkin. Aika näyttää.
Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän hetkeen, tässä ja nyt.

Kiitän kaikkia teitä, jotka tätä tarinaa ovat lukeneet ja kommentoineet. Tekin olette tärkeitä.
Ja en sano ettenkö vielä joskus jotain kirjoittelisi tänne blogimaailmaan, nyt vain tuntuu ettei minulla ole enää sanoja sanottavaksi täällä tämän enempää.






Ja lopuksi kaunis biisi, joka sopii minulle nyt.

sydän matkalaukussa

Minulla on pohjaton vimma lähteä.  Pieni kotini on täynnä reissulaukkuja,  avonaisia  ja tavaraa puolillaan. Tulen ja menen ja mikään ei riitä. Kaivan jo kuoppia tulevaan viikonloppuun. En jaksaisi enää odottaa, vaikka eihän siihen enää kauaa ole. Ja sitten taas menen hetken ja olen vapaa, lähinnä itsestäni. Matkalla kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin seikkailua.
Toinen nimeni on levottomuus. Mieli karkailee koko ajan unelmiin, hattaroihin. Maailmalle, jonnekin tai jonkun kanssa. Vaikka tuonne naapurikaupunkiin. Kuhan vain saisi mennä. 

Toisaalta haluaisin vain hetken olla jossakin, mistä kukaan ei minua löytäisi. Tahtoisin hetken olla jonkun kanssa, joka ei vaatisi minulta yhtään mitään. Ei vaatisi rakkautta. Ei vaatisi ikuista analysointia minusta, sinusta, kaikesta. Ei vaatisi seuraa mutta olisi hetken kanssani, seurassani.

Kesäkin on viimeisten viikkojen aikana nyt näyttänyt elämää, sitä mitä olinkin vähän odottanut. On kaunista, aurinkoista, lämmintä ja ystäviä siellä ja täällä. On terasseja, on tanssilattioita, jalkapallon pelaamista, on kauniita hymyjä, minullakin. On komeita miehiä, on flirttiä, on juuri sitä mitä kesästä odottaakin. Paitsi, että ajoittain vaivaa haikeus tiettyihin menetettyihin asioihin, tai koettuihin, tai tavattuihin. Mutta niinhän se on, että kun yhden oven aukaisee, toinen vain menee kiinni, vaikka toivoisikin ettei niin tapahtuisi. Mutta silti, vaikka jokseenkin haikeutta onkin, minusta tuntuu, että tämä kesä on hyvä, ainakin nyt on hetken ollut. Tulevaisuuskin näyttää kovin hyvältä, koska junat, veneet ja lentokoneet vievät minua seikkailuun .

Jäätelökesä

Joskus tuntuu ettei tännekään ole mitään kirjoitettavaa tai sitten on, sellaista, minkä kuitenkin jätän kirjoittamatta. Kaikki elämässä menee yhtä vuoristorataa, ihastun sadan nopeuden vauhdilla, kerran päivässä. Ja samalla vihastun yhtä nopeasti. Samalla kuitenkin olen viilipytty. Minusta ei tarpeen tullen saa otetta mitenkään, kukaan ei näe sitä ihastumista, eikä vihastumistakaan.

Tässä on nyt ollut aikoja, jonka hyvinä hetkinä olen vakuutellut itselleni, että en tarvitse ketään, ja ei sellaista ihmistä tässä maailmassa olekaan, jota minä kestäisin ja joka kestäisi minua. No, on tässä, on sellaisia, ainakin, joita voisin kestää. Niinä hyvinä hetkinä olen ollut onnellinen, ystävistä, perheestä ja siitä, että pärjään näinkin. Yksin. En tarvitse ketään täyttämään tyhjyyttä. Minä olen kuitenkin loppujen lopuksi niin suuri, että täytän itseni ajoittain hyvinkin.

Sitten niinä huonoina hetkinä, silloin itku on ollut herkässä ja usko itseeni jossain pohjamudissa. Maailman ainoa ajatus, etten minä kelpaa, eikä minusta ole mihinkään. Joskus kun olen saanut oven kiinni selkäni takana, olen lysähtänyt sen eteen vain itkemään, olemaan huono. Mutta aina siitä on noustu. Yksin tai ystävän kanssa, joka on tarpeen tullen kertonut, kuinka hyvä olenkaan, vaikka oma usko on hukassa ollut.

Nyt on sitten se kesä jota odotin kun hullu puuroa. Ja mikään ei muuttunut. Eikä mitään tapahtunut. Ei minulla mitään erikoisia odotuksia ollut, mutta jotain, aurinkoisempaa kaiken ajattelin olevan mutta edelleen ryven ajoittain omissani mudissani. Ajoittain hymyilen kun aurinko. Työt menevät samaa rataa, opiskelusta sentään hengähdän. Kavereita tapaan enemmän sentään ja reissaan sinne tänne, niinä vapaahetkinä mitä on. Yritän hymyillä, olla tyytyväinen, mutta pieni piru minussa kuitenkin asuu ja kysyy aina välillä että, riitätkö muka, riitätkö. Ja minä riitä. 

Heitän nyt kaikki odotukset mistään hyvästä tai pahasta, riittämisestä tai riittämättömyydestä romukoppaan. Minä vain olen ja otan hetken kerrallaan, elämä näyttää mihin mennään tai mennäänkö yhtään mihinkään. Ja jos minusta tuntuu, että minun pitää tehdä jotain, kertoa jotain, teen senkin kun aika on täysi sille.

Ja mitä siitä siitä jos minulla ei ole ketään murua, jonka kanssa kävellä käsi kädessä. Pussailla sateessa. Istua kallioilla ja juoda sangriaa tai käydä hulluttelemassa huvipuistossa. Ei elämä yksin ole hassumpaa  kutenkaan, eikä vähempää. Minä nautin kuitenkin kesästä, jäätelökesästä, ystävistä ja komeista pojista, joita sentään voin katsella kun kävelevät vastaan kadulla. 

Rakastu. Anna palaa. Ota kriisit vastaan ja elä ne, älä jää niihin. 

Älä koskaan mieti liian pitkään ja jätä jotain tekemättä, koska se tuntuu vähemmän järkevältä. Elämän pitää ollakin välillä vähemmän järkevää. 

Ja jos on tunteita jotakin kohtaan, anna palaa. Kerro se hänelle, äläkä välitä, jos et saa vastakaikua, ainakin sinä olet yrittänyt ja kertonut.

Ja jos kohtaat sen oikean, kaikki esteet eivät ole enää esteitä. Kaikesta ja kaikki selviää ennemmin tai myöhemmin. 

Ja kun katselet ihmisiä, komeita ja kauniita, mutta kukaan ei kiinnosta. Haluat vain kotiin, miettimään häntä, joka on päässäsi. Tiedät olevasi ihastunut.

En tiedä kuinka monta valkoviini ja kuohari-lasillista ja nyökkäystä meni näiden viisaiden lauseiden edessä, kun seisoimme toisen samanlaisen kanssa vieretysten ja kuuntelimme vanhempaa näkemystä elämään.

Oransseja ajatuksia.

Minä haaveilen täällä olosta, mutta erilaisesta. Lomalla on hyvä olla, hotellissa makoillen, nyt. Kaveri sekoaa jalkapallosta ja minä muuten vain, omista mietteistä ja halusta johonkin muuhun.

En haluaisi lähteä takaisin. Ystäväni juuri selitti paluusta, arjesta ja ihanista rutiineista, joita hän jo kaipaa. Minä janoan seikkailua ja ihmisiä. Voisin jäädä tänne, nauttia ja olla. Opin jo olemaan täällä hetken ja haluan tätä lisää.
Tahtoisin kesästä paljon, mutta en tiedä saanko mitään. Tai että onko sillä edes väliä. Meneehän elämä eteenpäin näinkin. Ja mitä jos odottaa jotain, haaveilee ja mikään ei sitten onnistu. Olisiko vain parempi olla ja edetä, odottamatta mitään.

Miksi kaiken kivan ja hyvän keskelle iskee aina se haikeus ja pieni paniikki palaamisesta arkeen, omaan elämään. Miten se voi olla vaikeaa, vaikka siellä kotonakin on hyvä olla, minä en taas tahdo sinne. Täällä maailmalla tuntuu hengittäminen helpommalta. Ehkä itsensä pakoileminen on helpompaa kun on muualla, ei tarvitse kompuroida omissa mietteissä.

Täällä on helpompi ja kauniimpi hymyillä.

Taidan hylätä tuon ystäväni tänäkin iltana ja lähteä tuonne jonnekin, seikkailemaan, vielä viimeisen kerran.

sadetta ja puolipilvistä päivän biiseinä

Asenne biisi:

Se totuus biisi, tai oivallus biisi:

Nyt alko loma -biisi, joten hankin ehkä sittenkin tälläisen.