Tänään on ikävä päivä, minä ikävöin kaikkia minun ihmisiä. He eivät ole minun lähelläni ja tänään en pidä siitä asiasta. Ajattelen heitä, mutta en kuitenkaan saa otettua yhteyttä heihin. Tietenkin he tietävät, että ovat minun sydämessä, hehän tuntevat minut. He tietävät, että olen tällainen, hiljainen vaeltaja joka ei osaa oikein pysähtyä. Tänään kuitenkin tahtoisin, että he täyttäisivät minun pienen huoneeni, olisivat omia omituisia ihmisiäni, puhelisivat hassuja juttujansa, nauraisivat ja saisivat minut hymyilemään.
Joskus mietin, että miksi ihmisen on niin vaikea tutustua toiseen ihmisiin, miksi en jaksa luottaa, että tuo vieras olisi ehkä minun kokoinen ihminen. Se tajuaisi minun maailman, jaksaisi kuunnella minua, haluaisi kertoa omat tarinansa minulle, jaksaisi minun hiljaisuuteni ja sen, että olisin ja en olisi läsnä, kestäisi sen että saatan kadota mutta tulen aina takaisin.
Minuun ei pysty tarttumaan helpolla, innostun kyllä ja pidän monenlaisista ihmisistä mutta sitten en kuitenkaan uskalla hypätä heidän mukaan. Olen seurassa hiljainen, seuraan sivusta, minä en ole se joka on tekee aloitteen, olen se joka seuraa, joka miettii, että tuokin ihminen on kiinnostava. Jos hän ei tee aloitetta, minäkin annan asian olla. Joskus mietin, että vaadinko minä liikaa ja se onkin syy miksi en saa maailmaani uusia ihmisiä. Annan helposti periksi jos joku ei osoita kiinnostusta, jos huomaan pienenkin epäröinnin ettei tosta kiinnosta minun maailmani, tutustuminen jää siihen. En jaksa olla mitään muuta kuin oma itseni, jos se ei riitä, olkoon asia sitten niin. Silloin meidän maailmojen ei ole tarkoitus kohdata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti